Kiitos ja heihei



Tämän postauksen kirjoittaminen on tuntunut jo pitkään ajankohtaiselta, muuten ole saanut asiaa aikaiseksi. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä jatkaa puolivillaista roikkumista, joten ehkä nyt vain sanon sen ääneen: tämä on viimeinen postaukseni ja blogi loppuu tähän.

Pidemmän aikaa on tuntunut, ettei motivaatio riitä istumaan iltaisin koneelle, vaikka aikaa olisikin (no ei sitäkään aina tietysti ole). Tavallaan on välillä jopa ideoita mistä kirjoittaa, mutta kuitenkaan niitä ei saa puserrettua ulos asti. Sen sijaan ollaan sitten Miehen kanssa katsottu X-Fileseja alusta asti. :D Ja oikeastaan en koe mielekkääksi kirjoittaa pelkästään meidän kuulumisia kaikille nähtäväksi, niitä voin kirjoittaa itselleni ylös esim. onnellisuuspäiväkirjaan. Ja sitähän tämä blogi on jo pidempään ollut: pelkkiä kuulumisia. Diipadaapailua, ei mitään kovin syvällistä pohdintaa saati sydänveren vuodatusta ja äitiyden tuskailua, mistä kaikki tämä sai alkunsa. Enää en kuitenkaan halua jakaa niin henkilökohtaisia asioita kuin ennen, varsinkaan isommasta lapsesta joka alkaa olla jo oikeasti iso. 




Todellakaan en kadu mitään, en edes niitä henkilökohtaisempia tekstejä. Se oli fiilis silloin, ja mitä mieletöntä vertaistukea sain teiltä! Edelleen olen sitä mieltä, että asioista pitää uskaltaa puhua ääneen. Se auttoi minua itseäni, mutta varmaan myös jotain teistä ainakin palautteesta päätellen. Se onkin ollut kaikista antoisinta ja palkitsevinta tässä touhussa: huomata, että joku oikeasti tykkää ja viitsii jopa antaa palautetta. Te mielettömät lukijat, jotka olette jaksaneet tsempata ja tukea sekä antaa vinkkejä. Kiitos teille. Olette antaneet niin paljon.

1,5 vuoden blogiurani aikana sain kuulua Kaksplussan yhteisöön sekä hienoon Lumobloggaajien jengiin, joista olen kiitollinen (ja edelleen hämmentynyt, että minut on mukaan haluttu :D). Pääsin tutustumaan uusiin ihmisiin, joista joitain voin kutsua jopa ystäviksi. Purin ajatuksiani ja pahaa oloa, kuten myös iloa ja onnea. Sain vertaistukea ja ymmärrystä. Vilpitöntä tsemppausta ja myötäelämistä.

En voi siis tarpeeksi kiittää ja kumartaa, mutta sanon silti että ISO kiitos teille kaikille. <3





Blogi loppuu siis tähän, mutta (ainakin toistaiseksi) instagramissa tilini jatkuu julkisena. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka innostun kirjoittamaan uudestaan - blogimaailmassa on nähty ennenkin paluumuuttajia. Mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että on hyvä vetää vähän henkeä. Keskittyä siihen tärkeimpään, perheeseen. Oon niin hiton onnellinen näistä meidän ihanista tytöistä ja tulevasta pikkuveljestä. <3 Kaikki on niin hyvin just nyt.




Tutista vieroittaminen 2,5-vuotiaana (ziisös sentään)



Juu ei ollut helppoa ei. Ja sanon sen ihan painokkaasti. Huhhuh.

Meidän oli tarkoitus vieroittaa Hilppulainen tutista jo viime kesänä miehen lomalla, silloin hän olisi ollut karvan vaille 2 vuotta. Mutta sitten tuli mun heinäkuinen Kreikan reissu (jestas siellä oli ihanaa, ikävä!) ja Mies kävi Ilosaaressa ja oltiin mökillä ja ja.. Se sitten jäi. No syksymmällä ajateltiin, että joululomalla sitten. Ja näin tehtiin, heti Miehen ensimmäisenä jouluomapäivänä.

No voin vain todeta, että eihän se nyt iiiihan putkeen mennyt. Huuto ja etenkin se valtava suru oli järkyttävää. Siihen asti meidän Hilppis oli nukkunut todella hyvin, yleensä lähes heräämättä tai pienellä vedentarjoamisella asettuen. Nukahti itsekseen sänkyyn ja nukkui aamullakin pidempään kuin isosiskonsa. Mutta sitten me mentiin ja tuhottiin kaikki. Hemmetti. Se ainoa hyvin nukkuva lapsi. MIKSI?! Tutin pyytäminen oli sydäntä särkevää. Olin lukenut jostain, että jos tutista leikkaa pään irti, lapsi ei saa sitä syötyä ja luopuu siitä kuin itsestään. No just, ei vaan tämä meidän tänttärä. Leikkasin tuttiosan lopulta ihan nysäksi, mutta silti hän yritti pitää siitä kiinni hampaillaan. Sinnikäs hän on ainakin. 




Hyvin nukkuvasta kuopuksesta tuli enemmän esikoisen kaltainen nukkuja: asettuminen kesti tunnin, huudon kanssa toki. Pari tuntia nukahtamisesta raivoa. Pitkin yötä heräilyä ja itkua. Tätä ennen hän ei myöskään ollut KERTAAKAAN lähtenyt sängystään itse, ei edes aamulla. Nyt hän oppi senkin meidän iloksi ja yöravaaminen alkoi. Myös aamut aikaistuivat noin 1,5-2 tuntia. Eli kaikin puolin meni aika lahjakkaasti päin hanuria. Päiväunet ei onnistuneet. Ja se tutinraato oli kuitenkin suussa kaiken sen huudon aikana.

Luovutettiin vajaan viikon jälkeen. Tutti oli selvästi todella tärkeä, vaikka raatonakin. Hänellä oli kaksi tuttia, joista ennen kelpasi vain se jossa oli auton kuva. Lentokone oli ihan surkea, se vain heitettiin sivuun. Mutta kun leikattua autotuttia ei saanut kunnolla pidettyä suussa, hän tyytyi lentokonetuttiin. Ja alkoi taas nukkua. Ei niin hyvin kuin ennen vieroituksen yrittämistä, ei todellakaan. Mutta edes jotenkin.

Päiväkoti sotki hommaa taas uudestaan. Hilppishän aloitti tammikuun puolessa välissä päiväkodissa 10 pv/kk, samoin kuin isosiskonsa. Tämä siksi, että koko syksynä hän ei oikein asettunut kerhoon, ei vaan suostunut menemään sinne tai sitten huusi kuin raivotautinen (eräänkin kerran 45min täyttä raivoa eteisessä kun olin viemässä, ihanaa). Päiväkotiin olisi halunnut jäädä Nöppösen kanssa jo syksyllä. Onhan se tuttu paikka, tutut hoitajat, meidän naapuritalossa ja mikä parasta: isosiskon kanssa samassa paikassa. Laitettiin siis hänet samaan päiväkotiin siskon kanssa ja sinne hän jäi mielellään. Iloisena vilkutteli eikä olisi halunnut lähteä hakiessa. Älyttömän reipas. Itse asiassa tilanne oli vaikeampi Nöppöselle, joka olisi halunnut pikkusiskon aina mukaansa (toinen on siis isojen ja toinen pienten puolella, usein kuitenkin samassa sillä päiväkoti on todella pieni). Alku sujui siis käsittämättömän hyvin, mutta vähän alkoi jossain vaiheessa äiti-ikäväkin iskeä. Silloin hän oli saanut hoidossa tutin myös suruun, kun se meillä oli ollut kotona vain unikäytössä. Tämän jälkeen alkoi surututin vaatiminen myös kotona, pienenkin harmituksen yllättäessä (toki yleensä tämä meidän suuresti tunteva kaksvee harmistuu heti isosti :D).

Kun tutista tuli vain tärkeämpi ja tärkeämpi ja sitä olisi haluttu ottaa koko ajan suuhun, ajateltiin että eihän tästä nyt mitään tule. Tutista olisi hyvä luopua kuitenkin hyvissä ajoin ennen tulevaa vauvaa, sitten se vasta hankalaa olisi (plus ikää alkaisi olla jo vajaa kolme vuotta). Pari viikkoa sitten päiväkodissa oli onnistunut koko päivä ilman tuttia, päiväunet ja kaikki! Hilppis oli saanut kiiltokuvan palkinnoksi reippaudestaan ja oli pienen suuttumisen jälkeen nukahtanut kuvan voimin unille. Illalla tehtiin kotona sama: annettiin valita kiiltokuvista reippauspalkinto ja tuttia ei enää näkynyt. 


 Vanhoja instakuvia pienestä tuttisuusta <3


No eihän se taaskaan mennyt iiiihan putkeen. Ensimmäinen ilta oli kamala. Siis kamala. Hän uikutti surkealla äänellä: ”Minä oon pieni, äiti antaisitko tutin, minä tarviin, minä oon pieni..!” Siis niin särki sydäntä. Toinen osaa vielä niin kauniisti pyytää! Parka. Silittelin ja istuin vieressä, lauloin ja silitin ja lauloin taas. Ja kyllä kesti piiiitkään asettuminen. Ja yöllä hän vaelsi meidän sänkyyn ja taas seurasi vaivalloinen asettuminen omaan pesään. Mutta jo toisena iltana oli helpompaa, vaikka itku tuli silloinkin ja reippauspalkinnot eivät kelvanneet (päiväunille en ollut edes yrittänyt). Helpompaa kuitenkin. Seuraavana päivänä päiväunetkin onnistui, tosin sydäntä riipivällä huudolla. Nyt hän on ollut tutiton kaksi viikkoa, ja ehkä viikkoon ei ole edes kysynyt illalla tuttia. Myös asettuminen unille on ollut nopeampaa, ei ole karkaillut ihan niin paljon.

Joka ilta on siis ollut aikamoista sängystä karkailua ja yöllä, yleensä 03-04 aikaan tulee meidän sänkyyn ja haluaisi jäädä kainaloon. Sänkyyn kun palauttaa, saattaa karata sieltä vielä muutaman kerran. Jonain yönä ravaamisen on mennyt yli tunti, toisena yönä on tullut myös kova huuto. Mutta jospa se tästä, nyt alkaa olla jo helpompaa. Pari yötä on tainnut mennä ilman suurempia karkailuja, tosin aamut ovat julmetun aikaisia vaikka nukkumaanmeno venyy.

Niin hän on nyt sitten virallisesti tutiton, vihdoin! Ikää 2 vuotta ja 5 kuukautta. Huh. Esikoinen oli niin helppo tässä suhteessa, häneltä tutti jäi vähän kuin itsestään pois reilun vuoden ikäisenä, kun ei pystynyt nuhassa sitä syömään. Nyt vain mietin, että onhan Hilppiskin ollut kovassakin räkätaudissa useamman kerran, miten hän on kuitenkin tutista pitänyt kynsin ja hampain kiinni? :D No, lapset on erilaisia. Nyt on hyvä näin (tai on sitten jos/kun yöunet paranee vielä).




Juhlia, juhlia



Viime viikonloppuna vietettiin kummipoikani ensimmäisiä synttäreitä sekä uuden pienen kummitytön ristiäisiä. Saman päivänä tietysti, ettei vain tekeminen loppunut kesken! Mutta lauantain ollessa juhlapäivä, saatiin sitten sunnuntaiksi Miehen kanssa harvinainen juhla meille: lapset yökylässä. Ahh.

Lauantaina siis juhlittiin pientä 1-vuotiasta poikaa. En voi käsittää, miten niistä jännittävistä syntymähetkistä on jo vuosi! Kirjoitin tännekin, miten meillä oli tarkoitus viettää ystäväni Millan vauvajuhlia, mutta edellisiltana yllättäen vauva päättikin syntyä etuajassa, ilman mitään ennakkovaroituksia, vain 1,5 tunnissa. Niin että mitä?! Vieläkään en ymmärrä, miten hän niin livahti mahasta. :D Vaan nyt hän on jo touhukas ja nauravainen taapero (taapero!). Huh.




Synttäreillä oli ihanat tarjoilut, joskin näin tosibloggaaja-meiningillä unohdin kameran kotiin joten kuvia en sitten saanut muuten kuin puhelimella, aika perus nykyään. Tarjolla oli kuitenkin voileipäbaaria (helppo, näyttäväkin ja hyvä suolainen tarjottava joka maistuu kaikille!), juustosarvia, porkkanamuffinsseja (ne oli taivaallisia), korvapuusteja, suklaahippukeksejä sekä kaiken kruunu: hedelmäkakku. Vitsit se oli hieno. Sitä aamulla väännettiin, meni kokeilun kautta ja ”ois voinu tehdä niin..” kuului ehkä taas paristi, mutta upea siitä tuli. Kakku siis pelkkää hedelmää: pohjalla vesimelonia, sitten verkkomelonia, tuoretta ananasta ja vielä vesimelonikerros. Koristeiksi tökitty (spagetilla :D) muita hedelmiä ja kakun päälle leikattu kirjainmuoteilla meloneista sankarin nimi. Ihana. Ja terveellinen, ei tarvitse niin älyttömästi lastenkaan syödä sokeria. Jämäpaloista sai vielä hedelmäsalaatin kylkeen.

Ristiäisissä sain tosiaan toimia kummina pikkuruiselle tytölle (kahden kuukauden ikäisenä taitaa edelleen olla aika paljon pienempi kuin meidän lapset syntyessään :D) ja juhlissa oli jotenkin tosi hyvä tunnelma. Minin äidin olen tuntenut piiiitkään, ystäviä ollaan oltu vuodesta -96. Lapsena hölmöilty paitana ja peppuna ja kipuiltu teininä suurensuuria ongelmiamme. Ollaan juostu pimeässä käytävässä ”kumpi kerkee ensin toiseen päähän” ja siinä sain lohkaistua hienosti etuhampaani (mutta hei voitin!). Teininä tehty perusteinimeiningillä ihan hölmöjä asioita, joita tavallaan kadun ja tavallaan en. En olisi minä nyt jos en olisi ollut sellainen silloin, ja oppinut siitä. Hyviä muistoja siis ja pitkä historia, ihanaa että saadaan olla toistemme lastenkin elämässä. <3


 Mahakkaan juhla-asu


Sunnuntain lapsivapaa tuli kyllä niin tarpeeseen, viimeksi lapset olivat yöhoidossa marraskuussa ja sitä ennen elokuussa. Ihanaa oli saada viettää päivä ihan rauhassa kahdestaan, vaikka sitten maanantaina Miehellä olikin työpäivä ja joutui heräämään. No, kuka heräsi kuka ei, joku ehkä jäi sänkyyn. :D

Myös ensi viikonloppu on aika ihana, sillä perjantaina saadaan huipputyypit Jyväskylästä käymään ja päästään kälättämään Millan luokse, parasta! Lauantaina paras seura jatkuu toisen tyttöjen illan merkeissä Maarian ja Annan kanssa.  Niin parasta, että löytyy ihania tyyppejä ympäriltä! <3


... Ja lauantainahan meillä olisi kyllä 6v hääpäivä, mutta nooh.. :D