No ketä se kiinnostaisi?



Olen pitkään miettinyt blogin perustamista, mutta itselleni hyvin tyypilliseen tapaan en ole uskonut olevani tarpeeksi kiinnostava. Tarpeeksi hauska, tarpeeksi uskottava, tarpeeksi... Jotain, kaikkea. Eihän ketään kuitenkaan kiinnostaisi juuri minun ajatukset välillä puuduttavan pikkulapsiarjen keskeltä. Loistavia blogeja ja mielenkiintoisia ihmisiä on pilvin pimein.

Ymmärsin kuitenkin, että voin tehdä tätä itselleni. Se onkin suurin syy, miksi halusin perustaa blogin. Jotta voisin kirjoittaa muistiin tätä arkea, tätä elämää. Koska en muuten muista varmaan mitään lasteni ensimmäisistä vuosista, varsinkaan kuopuksen raskaan vauvavuoden ajalta. Jotta osaisin löytää niitä kauniita asioita ihan jokaisesta päivästä, ja arvostaa niitä. Jotta tulisi valokuvattua enemmän, ja luotua muistoja. Ehkä myös löytäisin oman itseni jostain äitiyden kuplasta pohtimalla ajatuksiani ääneen. Ja jos joku samassa elämäntilanteessa tarpova sattuu tätä lukemaan, toivon blogini tarjoavan samanlaista vertaistukea mitä itse olen saanut äitiblogeista sinä yksinäisenä aikana, kun minulla ei vielä ollut äitikavereita (thank god nyt on!).

Kirjoitan tätä itselleni, jotta muistaisin itseni. Ja elämäni. Kaiken valvomisen jälkeen tuntuu, ettei muistikuvia esim. puolen vuoden takaa oikein löydy. Blogista on helppo käydä katsomassa myöhemmin, mitä sitä onkaan tehnyt. Viime viikolla kuopuksen täyttäessä vuoden mietin hänen syntymäänsä. Ja päiviä ennen synnytystä, mitä me teimme? Mitä tein edellisiltana? Millainen sää oli? Miltä minusta tuntui? Miten minä jaksoin? En todellakaan muista. 

Joten vastauksena otsikon kysymykseen: minua. Minua kiinnostaa, mitä minä teen ja ajattelen. Vihdoinkin.


2 kommenttia

Kiitos kommentistasi!