Ja sitten mamma romahti (taas)



Tämä oli taas niitä päiviä. Kun lapset huutaa päät punaisena, kaikki asiat on huonosti ja kaikkia ketuttaa. Kun kohta kolmevuotias heittäytyy Sokoksen 3+1 -päivillä maahan kaariraivareille (oli muuten joku muukin lähtenyt kaupoille!) ja vuoden ikäinen mielensäpahoittaja karjuu maailmantuskaansa lakkaamatta, alkaa äidinkin nuttura kiristää ja silmäkulmassa nykiä. Miksi minä edes yritän tehdä näiden kanssa jotain? Olisi pitänyt jäädä kotiin lämmittämään ruokaa, joka viskotaan lattialle, ja raivaamaan taas kerran sitä räjähtänyttä kämppää. Ei edes harmittaisi niin paljon, että näytän zombilta polvissa roikkuvine silmäpusseineni ja valvomisesta harmaine ihoineni.

Vaan kaupungille lähdin kuitenkin ystävän kanssa, uhmaamaan jo lähtiessä orastavaa lasten kiukkua ja mielipahaa. Voisi jopa todeta, että oma vika. Mitäs halusit ihmisten ilmoille (ja tarjouksia metsästämään!). Ajattelin kuitenkin Hilppulan olevan tavallista paremmalla tuulella, koska hän oli nukkunut ennätyksellisen pitkät lähes kolmen tunnin päiväunet (viime yönä hän kyllä huusi 1,5 tuntia joten tasapaino on kuitenkin edelleen säilynyt maailmassa). Jossain vaiheessa, kun Nöppönen oli raivonnut tarjouspäivien ihmispaljoudessa ja Hilppula oli viskonut päivällisen lattialle ja karjunut täydellä volyymilla (luulen että oltiin aika hyvää ehkäisymainosta samaisessa ruokapaikassa roikkuneille teineille), alkoi jo minulla hymy hyytyä ystävän seurasta ja tuesta huolimatta. Kun vielä Hilppula huusi vaipanvaihdolla niin että korvissa soi (kivasti kaikuva vessa) ja pukemiskiukultakaan ei yllättäen taaskaan vältytty, tuli minullekin raja vastaan. Kyllä se on pohja minunkin ämpärissäni, ja sitä pohjaa on tässä vuoden aikana kyllä kokeiltu useamman kerran ja huolella. Tänään tuli mitta (taas) täyteen ja hetkellisesti tuntui että ei tästä tule mitään, en minä näitä pentuja jaksa. Miksi ne huutaa koko ajan? Mitä minä teen väärin? Mikä niitä vaivaa? Siinä kiemurtelevaa Hilppulaa pukiessa jupisin hänen huutonsa yli ystävälleni, tai ehkä enemmän itselleni: ”Siis alan todellakin ymmärtää niitä vanhempia jotka jättää lapsensa ja muuttaa jonnekin helevettiin asti ja vaihtaa henkilöllisyytensä.” Se toimi. Sillä hetkellä kun olin sanonut sen ääneen, rauhotuin. Minut suorastaan painoi kasaan se jäätävä syyllisyys, joka tulee tällaisista ajatuksista. Miten minä voin edes ajatella, saati sanoa ääneen jotain niin kamalaa? Miten minä voin olla niin huono äiti, että en jaksa? Miksi minulle on suotu kaksi kaunista ja tervettä lasta, kun en osaa heitä selvästikään tarpeeksi arvostaa? 

10/13



Syyllisyyden taakka on musertava, on vaikea hengittää. Ruoskin itseäni henkisesti, on vaikea olla itseni kanssa ja katsoa peiliin. Minä en ole ansainnut tätä, toimii molempiin suuntiin. En ole ansainnut jatkuvaa huutoa ja tyytymättömyyttä, mutta koska en jaksa sietää sitä loputtomiin, en ole ansainnut näitä huutavia lapsiakaan. Tunne on kamala, ja tulee melkein fyysisesti paha olo: minä en halua ajatella enkä tuntea näin. Enkä varsinkaan toimia näin.

Sitten tunne meni yhtäkkiä ohi ja maailman värit näyttivät taas kirkkaammilta. Nöppönen käveli hienosti rattaiden vierellä, Hilppula istui hiljaa rattaissa ja kuulin taas omat ajatukseni (eivätkä ne olleet enää mustat). Pysäytin rattaat ja otin Nöppösen puhutteluun: kehuin, miten valtavan hienosti hän malttoi lähteä mukavalta leikkipaikalta ja miten reippaasti hän käveli rattaiden vierellä. Kerroin, että äidille tuli tosi hyvä mieli ja Nöppönen oli ihana ja rakas. Halasin häntä, ja kyyneleet tulvivat silmiini. Hetki sitten olin kironnut nämä samaiset lapset, jotka nyt käyttäytyivät niin kauniisti. Kysymys kuuluukin ehkä: mikä minua vaivaa?
 
10/13

Autolle päästyämme ystäväni auttoi Nöppösen kyytiin, ja minä nostin Hilppulan syliin. Ennen turvakaukaloon laittamista rutistin häntä sylissäni ja pusuttelin posket märiksi, kyyneleet jälleen vierien. Miten minä voin ajatella mitään pahaa näistä pienistä? Ystävä huomasi suruni (aina!), ja lohdutti: ”Minulla ei ole lapsia niin en nyt voi tämän paremmin sanoa, mutta minusta sinä olet hirveän vahva nainen.” Tarvitseeko edes sanoa, että siinä vaiheessa hanat aukesivat aivan totaalisesti? Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle tilitän lasten temppuiluja ja omaa kyrsiintymistäni. Onneksi ystävä aina kuuntelee ja ymmärtää, lohduttaa ja kannustaa. Halaa ja tarjoaa olkapään, johon itkeä. Ystävä, joka on kuin sisko, ja lasteni mahtava kummi.

Minä en haluaisi elää odotellen helpompia tai parempia aikoja. Minä haluaisin olla ihminen, joka osaa nauttia hetkestä. Kuten blogini, tämän sydänveren vuodatuspaikkani, nimikin jo sen kertoo: lapset ovat pieniä Hetken vaan. Aika kuluu silmänräpäyksessä, ja kaikessa kamaluudessaankin näitä aikoja varmasti tulee myöhemmin kaipaamaan. Vaikka nyt tuntuu voimat loppuvan ainaiseen mielipahaan, huutamiseen ja jokaöiseen valvomiseen jo kohta kolme vuotta, ei mene enää pitkään kun lapset eivät enää juoksekaan suoraan syliin minut nähdessään, tai kerro innoissaan päivän kulusta. Tai roiku mukana joka ikisessä askareessa ja janoa huomiotani ja seuraani. Silloin olen varmasti pahoillani, jos en osaa nyt nauttia tarpeeksi tästä pikkulapsiajasta. Ihan jokainen päivä, vaikka paskaa sataisi niskaan joka suunnasta. Siksikin on terapeuttista kirjoittaa tätä blogia, kirjoittaa ylös tätä elämää. Näitä suruja, mutta varsinkin niitä iloja. Yrittää kuvata sitä rakkauden määrää, joka kaikesta huolimatta edelleen hämmästyttää minua. Lapseni, jos luette tätä joskus: äiti oli vähän väsynyt, mutta niin onnellinen silti jokainen päivä. Te olette syy jatkaa pää pysty(mmä)ssä eteenpäin.



6 kommenttia

  1. Rakas <3

    Sä olet vahva nainen ja äiti. Hyvä äiti. Jokainen romahtaa ja jokaista vituttaa tämä elämä joskus. Erityisesti nuo lapset, koska niiden kanssa tämä arki on välillä jotain ihan muuta kuin sateenkaarien paskantamista. Nää kiukut, vitutukset ja romahdukset on kaikki suhteellisia ja jokaisella äidillä on oikeus tuntea taakkaa tästä kaikesta. Tärkeintä onkin, että pitää mielessä ne hyvätkin asiat ja muistaa näyttää myös ne positiiviset ja rakkauden tunteet itselleen sekä perheelleen. Kuten sinä teet <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Sateenkaarien paskantaminen nauratti :'D Kiitos ihana <3 Hetkellisesti se maailma aina romahtaa.. Ja sitten seuraavassa hetkessä on taas täynnä rakkautta. Kyllä minä itekin tiiän (kun oikein mietin) että osaan näyttää myös sen rakkauden, mutta olis vaan kiva osata hillitä sitä kiukkua paremmin. Tulee niin paha mieli itelle kun pinna palaa. Mutta se on kyllä niin väistämätöntä välillä, ziisös että nää karjuu.. Siis en todellakaan tiiä mikä on Hilppulalla kun jotenkin tavallistakin enemmän huutaa koko ajan ja on niin tyytymätön. Maailma potkii sitä päähän, niin sitten se potkii minuakin :/

      Poista
  2. Ihan ensimmäisenä, virtuaalisen vertaistukihalauksen jälkeen, tuli mieleen, että Sinkkonen on sanonut, että ne pahat asiat pitää ajatella tai sanoa pois. Eli siinä ei ole mitään pahaa. Kaikki tekee niin. Niiden ajatteleminen on normaalia, toteuttaminen on se kyseenalaistettava. Ja syyllisyys varmasti kuuluu asiaan, mutta siihen on turha jäädä. Se helpotti ja hyvä niin.

    Muistan yhden yön kun E oli pieni ja se vain huusi jotain käsittämätöntä koko ajan ja mitta tuli niin täyteen, että oikeasti olisi tahtonut ravistaa sen itkun ulos. Mutta en tietenkään sitä tehnyt. Mutta se oli ensimmäinen tuon tason ajatus ja silloin se säikäytti. Nykyään, olen ehkä kouluttanut itseni kanavoimaan ne ajatukset ulos ja sitä kautta rauhoittumaan.

    Ja juuri siksi mä kirjoitankin blogia, se on niin helppo tapa säilöä näitä hyviä (ja myös joitakin huonoja) hetkiä, joiden pelkään muuten unohtuvan.

    Ihanan pakahduttavasti kirjoitit. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! Ja mulle on tullut monestikin sellainen olo kesken käsittämättömän demoniraivon (voi niitä on niin paljon Nöppösellä, edelleen kun lähes joka yö huutaa enemmän tai vähemmän), että tekis mieli läimäyttää. Kun ei kuuntele eikä kuule mitään, huutaa vaan täyttä kurkkua ja kiipeilee tyyliin seinille ja sätkii kuin olis joku kohtaus. Mutta no, en tietenkään oo läimäyttäny, mutta on se ihan kamalaa ajatella ees sitä. Sitten kun Nöppönen rauhottuu, tulee ihan kamala morkkis että mikä minua vaivaa, ei se (varmaan) tahallaan huuda. Hilppula huutaa eri tavalla, se on jatkuvasti tyytymätön ja karjuu melkeinpä suurimman osan valveillaoloajastaan. Joka yö myöskin, mutta eri tavalla kuin Nöppösen raivarit. Tiedä sitten mitä on vielä Hilppulan öihin tulossa, ei Nöppönenkään näin pienenä noita demoniraivareita vielä vetänyt..

      Onneks on nyt tää blogi, viimein kun sain aikaseks alottaa. Voi purkaa tuntojaan ja saada sitä ihanaa vertaistukea, kiitos vaan sinulle <3 Ja ne hyvätkin jutut saa muistiin, eihän niitäkään enää myöhemmin muista.

      Pitänee vilasta sitä Sinkkosta!

      Poista
  3. Ja taas mä pillitän täällä. Kiitti vaan... :,D vaikka onkin paskaa välillä, niin karu totuus on se että kohta omat pojat on semmosia könsikkäitä että rimpuilevat vaan mun sylistä pois vaikka äiskä halusi vähän pusutella <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muah :D Ja siis niimpä, kyllä tulee aika kun sylissäroikkumista kaipaa <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!