Kun lapsi lyö



… Mitä silloin pitäisi tehdä? Kieltää, laittaa jäähylle, huutaa, uhkailla, syyllistää? Näitä kaikkia on tullut käytettyä, enkä todellakaan ole ylpeä omastakaan käytöksestäni näissä tilanteissa. Siis onko muilla vanhemmilla tunne, että tietää mitä tekee? Mulla ei ainakaan ole. Useinkaan. Tarvitsisin jonkun ”Näin kasvatat lapsestasi yhteiskuntakelpoisen” -kurssin. Voisin maksaa sellaisesta.

Nöppönen on siis viime aikoina mätkinyt Hilppulaa välillä ihan tahallaan. Ei siis esim. liian rajuissa leikeissä, vaan ihan vaan koska voi (tai siltä se minusta tuntuu). Tänään hän huitaisi Hilppulaa legolla päähän. Pian sen jälkeen hän tönäisi Hilppulaa rintaan niin, että tämä kaatui selälleen. Sitten molemmat huutaa. Ja äidillä palaa hermo. Minä en todellakaan tiedä mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä, mikä olisi sopiva rangaistus? Mitä tuo karvan vajaa kolmevuotias ymmärtää? Hän ei osaa edes vastata kysymykseen ”miksi löit siskoa”. Hän joko toistaa kysymyksen (”mii tah __ lyö sisi”) tai vastaa niinkin rakentavasti kuten tänään, ”sen takia” (= ”see tah”). Kyllä hän anteeksi pyytää kun käskee, mutta ei tunnu menevän silti anteeksipyynnön merkitys tajuntaan asti. Että ei se anteeksipyyntö, vaikka hienoa onkin että osaa sen tehdä, poista sitä tekoa. Silti on siskoon sattunut. Ja kohta sattuu uudestaan, kun sama meno jatkuu.



Luultavasti Nöppönen hakee tässä(kin) asiassa huomiota. Ei hän ilkeyttään satuta toista (eihän?). Kyllä sisko on selvästi hänelle todella rakas ja tärkeä, ja onhan se luonnollista että sisarukset tappelevat. Mutta on vaan aika voimaton olo itsellä kun en tiedä miten hänet saisi ymmärtämään tekonsa vääräksi, eikä vaan nauramaan päälle tai sitten karjumaan jäähypenkillä. Rasittavaa olla erotuomarina ja lohduttaa huutavaa Hilppulaa, enkä mahda mitään että negatiiviset tunteet Nöppöstä kohtaan aina nousevat näissä hetkissä (ja let me tell you, se syyllisyyden taakka tällöin on aivan valtava). Varsinkin viime talvena kun Hilppula oli ihan vauva, tuli aivan jäätävä suojeluvaisto sitä avutonta nyyttiä kohtaan kun isompi kiusaa tahallaan. Ei voi kyllä kehua omaakaan reaktiota näissä tilanteissa, valitettavasti. Pitääkin etsiä aikaa lukea Sinkkosen Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. Jospa minustakin tulisi sitten äiti joka tietää mitä tekee, eikä itke myöhemmin vessassa kun tuli taas huudettua liikaa.



Tänäänkin oli päivä, jolloin ei muuta tehtykään kun uhmattiin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa. Yöllä Hilppula oli huutanut 1,5h mutta heräsi silti kuuden jälkeen aamulla, hän oli siis jo aamupalan jälkeen kiukkuinen ja unien tarpeessa. Ei puhettakaan että olisi jaksanut valvoa lounaan yli ja uniltaankin hän heräsi kesken, kun lehtipuhaltimet ilmestyivät pihalle. Ei siis vireystilaltaankaan mikään paras päivä. Nöppönenkin huuteli yöllä useaan otteeseen, ja heräsi kuuden jälkeen. Molemmat lapset ovat räkäisiä, joten fyysinen vointikaan ei ollut paras. Mutta se temppuilu. Voi hyvä luoja että mulla räjähtää pää kun koko päivä, siis KOKO päivä (ja kuukausia toisensa perään, vai voi luoja, vuosia toisensa perään?!), pitää vääntää joka ikisestä asiasta. Ruokaa ei syödä vaan heitetään lattialle, nukkumaan ei mennä, pyykit revitään naruilta kuivumasta, viherkasveista nypitään lehtiä, tavarat levitetään ympäriinsä jokaisesta laatikosta ja hyllystä ja juostaan nauraen komentelua karkuun. Tähän taustalle kun vielä lisätään Hilppulan jatkuva käninä, kielloista totaaliraivokohtauksen syttyminen ja äidinkin huono olo (voi sokeri kun oon taas jokapäiväisessä koukussa!) niin avot kylläpä on varsin mahtipäivä. 

Onneksi ihana Milla toi tuoreita korvapuusteja syysmarkkinoilta. Ruoka lohduttaa. Vaikka tuntuu kyllä että Nöppösen käytös meni vielä mahdottomammaksi (onko tuo sana?) Millan tultua, varmaan esittämistä ja huomionhakemista oli ilmassa. Mutta on se silti ihana saada joku järjen ääni tähän talouteen näinä päivinä kun oma mieli mustenee. Vaikka tulikin sitten taas syötyä herkkuja, kuten eilenkin metrilakuja ja sipsejä… Ai mikä itsehillintä? Mä oon niin sokerikoukussa.




Mutta oon kyllä tässä viime aikoina huomannut, että myös liikunta auttaa tähän veemäiseen oloon. Raivomätkiminen combatissa on ihan parasta, harmi että tänään ei sitä oo. Olis tietysti voinu mennä ihan salille, mutta toisaalta mun tsemppaaja ei pääsekään tänään ja mies kyseli tuohon sohvannurkkaan tuijottamaan Modern Familyä sipsikulhon kanssa... Oh well.

8 kommenttia

  1. Kohta meilläkin pohditaan varmaan samanlaisia asioita, kun kakkonen syntyy ja hieman kasvaa :). Mä muuten rakastan kasvatusoppaita! En siks että niitä tulis noudatettua mitenkään orjallisesti mutta ne antaa ehdottomasti herättelee ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, varmaan näitä pohtii monet muutkin. Mutta on kyllä riittämätön ja neuvoton olo välillä itsellä. Jotenkin en osaa luottaa että osaisin tehdä oikeita ratkaisuja äitinä, kamala tunne! Vaikka tavallaan tiiän että oon (riittävän) hyvä äiti mut kuitenkaan sitä paskamutsi-fiilistä ei voi sivuuttaa.

      Mun piti lukee se kehuttu suomalainen kirja Kun kolmesta tulee neljä (Laajasalo&Salmi) ennen kuin Hilppula syntyi, mutta se jäi! Olis kannattanu, jospa sitä olis osannu tehdä jotain paremmin? Pitänee vielä sekin lukea tuon Sinkkosen lisäksi. Oon kuullu siitä hyvää. Lue sinä jo odottaessa niin oot ajoissa! :)

      Poista
  2. Ihana sinä ♡

    Mennään tänään raivojumppaamaan jooko? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hittolainen kun ei pääse :D Ja hei mä kerkesin jopa kirjottaa jo tän postausken niin että onneks pääsee raivomätkimään combattiin ja juoruamaan infrapunasaunaan, mut sitten kun laitotkin viestin että et pääse niin alko tuo sohva houkuttaa entistä enemmän.. Ja loppu on aika perinteinen sitten, muah :D

      Poista
  3. Jes, en oo siis ainut näiden olojeni kanssa! Neidin kanssa sama juttu, tosin siltä kun kysyy 'miks löit' vastaus on 'siks'...:D Ihan pulassa välillä näiden kanssa, kun ei tuon Isoimman kanssa oo koskaan ollu mitään tämmösiä ongelmia.
    Ja ruoka tosiaan lohduttaa, mutta vielä paremmin kunnon treeni! Saa aivot nollattua ja hyvän fiiliksen :)
    t.susirajan täti-ihminen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh samat vastaukset siis sielläkin :D On kyllä ite ihan kuutamolla välillä että mitä pitäs tehä. Kaikessa muussakin, esim. pitäskö vaan pitää aina tiukasti kiinni jos jotain on sanonu, hinnalla millä hyvänsä, vai antaa joskus periksikin tilanteen mukaan? Tänäänki Nöppönen kilaroi nimittäin siihen malliin että se ihan hikipäässä huusi ja raivosi ja tempoli sylissä ja purikin minua (ei tosin kovasti onneks) varmaan vartin ennen kun rauhottu. Ja aihe oli ihan älytön. Että oliko se sen arvosta sitten, sainpahan pidettyä kiinni siitä mitä sanoin.. En tiiä. Yritin kyllä hirveen fiksusti selittää sitten tilannetta, että kyllä äiti jaksaa sen raivon ottaa vastaan ja Nöppönen on silti rakas. Tunteet vaan on niin isoja. Mutta eipä siitä silti kovin hyvä maku jääny.. Kasvattaminen on vaikeeta!

      Poista
  4. Ei vit..... Kirjotin sulle kaks hehtaarikommenttia ja ne katos kun yritin julkaista......... Satan :D:D:D Hermo meni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Hittolainen :D Tuo on kyllä niiiiin rasittavaa. Minäkin yritin eilen kommentoida puhelimella jollekin mutta se koko systeemi sekos niin jäi sitten.

      Poista

Kiitos kommentistasi!