Ra(s)kas vauvavuosi



Vauvavuosi. Tuo ihana ja kamala, monenlaisia ja ristiriitaisia tunteita herättävä aika. Rakkaus ja riittämättömyys, hellyys ja ärsytys, epätoivo ja joskus jopa viha. Osasin aavistaa jo kauan sitten, että tunteiden syvyyttä ei voi tietää ennen omien lasten saamista. En vain osannut ajatella kuin positiivisia tunteita, kuten rakkautta ja onnea. Ruma totuus iski vasten kasvoja kyllä jossain vaiheessa pimeää ja sateista talvea, reilun kaksivuotiaan ja muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa kotona koomatessa. Oli järkyttävää huomata ne omat synkät tunteensa ja tunnistaa jopa vihaa itsessään, vihaa sitä omaa lastaan kohtaan. Mikä järkyttävä syyllisyyden taakka näistä negatiivisista tunteista on jäänyt, enkä varmaan koskaan lakkaa sitä kantamasta. Ruoskin itseäni henkisesti edelleen. Enkö vain osaa olla (hyvä) äiti? Olenko pilannut lapseni henkisen kehityksen omalla jaksamattomuudellani? Miten en pysty hallitsemaan tunteitani paremmin kuin uhmaikäinen, vaan taannun itsekin kaksivuotiaan tasolle tiuskiessani hänelle?

Meillä on ollut raskas vuosi. Sen rankkuus tuli hienoisena järkytyksenä, sillä en ollut oikeastaan edes väsynyt Nöppösen vauva-aikana tai kaivannut omaa aikaa. Toista se oli kuopuksen synnyttyä, toinen lapsi muutti kaiken. Arki iski vasten kasvoja helpon esikoisen jälkeen paljon vaativamman kuopuksen kanssa, kun lisänä oli jäätävän uhman omaava ja mustasukkainen isosisko. Kumpikaan ei nukkunut hyvin, esikoinen raivosi öisin, minä itkin vessassa uupumustani. Hilppula oli (ja on) sellainen Mielensäpahoittaja, että oksat pois. Perusluonteeltaan tyytymätön ja vain (äidin) sylissä viihtyvä, äänijänteitään treenaava drama queen. 

 
 Lähdin ensimmäistä kertaa viettämään vapaailtaa ystävän luo (eli en imettänyt kuin vasta seuraavana aamuna) kun Hilppula oli reilu 2kk vanha. Podin siitä huonoa omatuntoa, tottakai, koska äitiys ja syyllisyys kulkevat käsi kädessä. Olihan se ennenkuulumatonta, esikoinenkin sai ensimmäisen kerran pulloa vasta puolivuotiaana (olin siis poissa vain pari tuntia, ja näitä kertoja oli ehkä muutama tyyliin ristiäisvaatetta etsimään). Kaipasin kuitenkin hetken rauhaa 24/7 jotakuta varten, ja sekään ei riitä -arjesta. Tällöin vielä pääsin lähtemään kotoa, mies pärjäsi lasten kanssa hyvin ja Hilppula söi pumpatun maidon kiltisti. 

Jossain vaiheessa alkoi olla jo hyvä fiilis pienestä poissaolosta, ja sitä odotti ja kaipasi. Omatunto ei kolkuttanut (paljoa) yhden imetyskerran missaamisesta (ja täten pumpatun maidon antamisesta). Mutta kuopuksen ollessa noin nelikuinen, hän hylkäsi pullon täysin. Vaikka sitä oltiin onnistuneesti harjoiteltu jatkuvasti, juurikin mun oman ajan kaipuun takia. Alkoi vierastus/eroahdistus/planeetat keturallaan -raivo ja mikään muu ei kelvannut kuin äidin syli. Isi ei kelvannut edes sitä hetkeä, että olisin käynyt saunassa yksin. Tällöin alkoi tähänastisen elämäni rankin kausi, jolloin oikeasti välillä tuntui, että hyppään kohta parvekkeelta kun en jaksa tätä huutoa. Vauvan jatkuva taustakäninä tai täysi kaariraivo höystettynä esikoisen uhmalla tuntui todella raskaalta rikkonaisten ja huudontäytteisten öiden päälle. Esikoinenkin huusi (ja huutaa edelleen lähes kolmevuotiaana lähes) joka yö, ja joskus hänen demoniraivarinsa (sanan varsinaisessa merkityksessä) kestivät tunnin, siis suoraa huutoa ilman kontaktia. Lisäksi vauva joka halusi olla koko ajan rinnalla ja mies joka teki remonttia töiden päälle ennen muuttoa, vauva joka ei huolinut pulloa eikä päästänyt äitiä silmistään (eikä otteestaan) sekunniksikaan ja se jumalaton tavaran muuttopakkaaminen huutavan vauvan kanssa. Enpä voi muistella lämmöllä sitä aikaa. Kaikista pahin uupumus kesti ehkä vajaa pari kuukautta, ei ole kyllä mitään havaintoa mitä ollaan silloin tehty päivät. Ei ainakaan levätty, Nöppönen ei suostunut kypsässä reilun parin vuoden iässä päikkäreille ja Hilppulakin nukkui koko viime kevään puolen tunnin unia ennen huudon alkamista. 


Kevään myötä alkoi synkkä pilvi väistyä mun päänkin päältä ja mieliala valostua samaa tahtia luonnon kanssa. Mies kuunteli mun pahaa oloa eikä sivuuttanut sitä, ystävät kuuntelivat ja Hilppula alkoi nukkua vähän paremmin. Asuttiin jo uudessa kodissa, laatikoita ei ollut joka nurkka täynnä ja mies oli kotona eikä remonttihommissa. Nöppönen aloitti päiväkodissa huhtikuun alussa meidän naapuritalossa, ajatuksella enemmän lepoa äidille ja virikkeitä lapselle parina päivänä viikossa. Noh, Hilppula nukkui puolen tunnin unet joten ei siinä paljon saanut itsekään torkuttua, mutta päiväkodilla oli silti todella suuri merkitys energiatason nostamisessa. Uudet äitiystävät vaikuttivat vielä enemmän, yhtäkkiä olikin tekemistä eikä kalenterissa kuukauden ainoa merkintä ollut enää neuvola. Olin selviytynyt.

Nyt kun Hilppula on reilun vuoden vanha, on elämä jo helpompaa. Hän pärjää hyvin isin kanssa (ei muita hyväksy edelleenkään, me ollaan oltu Miehen kanssa kahdestaan viimeksi viime joulukuussa muutama tunti), ja isi saa hänet jopa nukkumaankin illalla jos olen jumpassa. Hän nukkuu noin 11 tuntia, tosin yleensä valvoskelee keskellä yötä 1-2 tuntia (ei kuitenkaan luojan kiitos huuda, ainakaan alkuun, vaan juttelee omiaan). Hän nukkuu pidemmät päikkärit, yleensä 1,5-2 tuntia mutta pari kertaa jopa ennätykselliset yli 3 tuntia. Hän on edelleen Mielensäpahoittaja, mutta viime viikkoina kuitenkin huutanut vähemmän päivisin. Hän kävelee sujuvasti ja leikkii hienosti isosiskon kanssa, viihdyttää jopa itseään hetken aikaa. Nöppönen huutelee edelleen lähes joka yö, ja tulee usein meidän viereen (tai siis mun päälle) nukkumaan. Demoniraivareita on harvemmin, välillä kerran kahdessa viikossa ja välillä useammin. Hänkin nukkuu noin 11 tuntia, päiväunia ei suostu nukkumaan muuten kuin autossa joskus. Elämä tuntuu nyt niin seesteiseltä verrattuna alkuvuoteen, vaikka edelleen valvotaan joka yö. Tämä on kuitenkin pientä aikaisempaan verrattuna, enkä ole enää ahdistunut. 

Vauvavuosi siis todellakin vei veronsa ja vaikutti kaikkeen elämään sekä parisuhteeseen. Molemmat olimme väsyneitä ja toista ei aina osannut nähdä liittolaisena, vaan enemmänkin vihollisena. Johonkin se kaikki ärtymys on purettava. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja ehkä me ollaan nyt vähän vahvempia kuin ennen. Ja vuoteen mahtui kuitenkin niiden elämäni raskaimpien aikojen lisäksi elämäni rakkaimmat hetket ja oivallukset. Miten syvää rakkaus voi olla, ja miten ihanaa että kaikesta huolimatta päätimme haluta lapset pienehköllä ikäerolla. He ovat toistensa parhaat ystävät ja äärimmäisen tärkeät toisilleen. Miten ylitsevuotava on lasten riemu (sen raivon lisäksi) ja kuinka paljon heitä voikaan ihastella päivästä toiseen. Minä saan olla juuri heidän äitinsä, ja olen ylpeä siitä. 



14 kommenttia

  1. Voi hitsi, olipas tässä paljon hyviä ajatuksia joihin saattoi samaistua. Tuttua siis. Meillä on lapsilla "huikeat" 1v9kk ikäeroa, kuopus täyttää juuri 2v eli vauvavuosi ollut jo jonkin aikaa sitä elettyä elämää. Silti ne vaikutukset tuntuvat yhä. Juurikin tuo mainitsemasi parisuhde esimerkkinä. Se on totta että voittajinahan siitä selvittiin mutta nyt opetellaan taas uudenlaisia kuviota, kuten ottamaan sitä yhteistä aikaa (vauvavuosina sitä ei vaan ollut, läheskään tarpeeksi) ja tuntuu että toiseen jopa tutustuu ihan uudelleen! Mikä on toisaalta ihan kivaa, molemmat kun ollaan vähän heräilty jonkin sortin koomasta :)

    Mutta olihan se ihanaa. Se oli kuin sellainen oma maailmansa, suloinen kupla, jossa arki oli samanlaista, mutta silti siinä oli hirvittävästi sellaisia pieniä ja liikuttavia hetkiä jotka teki ihan järjettömän onnelliseksi. Meillä kun on ollut vielä todella helpot vauvat, tosin nämä uhmat sitten tuntuvat tulevan potenssiin kymmenen (kuopus on nyt mukavasti tässä 2-vuotisuhmansa kynnyksellä, jiihaa!). Ja tuttuja tunteita herätti tämä mainintasi mielensäpahoittajasta ;)

    Oli kyllä kiva teksti, ai että! Lisääkin tekisi mieli löpistä mutta tähän aikaan alkaa olla aivot jo puuroa. Lukijaksi silti liityin riemuikkain mielin, harvemmin kun enää löytää uutta laatuluettavaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että meilläkin vaikutukset tuntuvat vielä pitkään, on välillä alkanut toisen naama ärsyttää niin paljon ettei ole viitsinyt edes olla kainaloikkain sohvalla iltaisin mlasten mentyä nukkumaan. No, sainpahan ainakin aloitettua liikunnan kun kotona ei jaksanut iltoja olla :D Nyt on kyllä ollut parisuhteessakin seesteisempää vähän aikaa, mutta kyllä sitä osataan tapella ihan tyhjänpäiväsistä jutuista. Ja sitten harmittaa ne isommat erimielisyydet esim. kasvatusjutuista. Mut eiköhän se tästä, ja jospa mekin joskus päästään tutustumaan toisiimme uudelleen kunhan Hilppulakin vähän pidentäisi napanuoraa. :)

      Ja todellakin, hyvin kuvailtu tuo suloinen kupla. Se on kyllä niin totta, ja kaiken sen paskankin keskellä ne pienet ihanat jutut antavat ihan mielettömästi voimaa. Meidän esikoinen oli tosiaan helppo vauva, mutta sen jälkeen ei ihan samalla lailla jatkunut.. Ja uhma on kyllä ollut aikamoista ja hänenkin väsymys tietysti varmasti lisää kiukuttelua, kun niin katkonaisesti nukkuu. Mietin vaan että millainenhän on tän kuopuksen uhma sitten kun kaikki nytkin jo sanoo että ompa kyllä voimakastahtoinen ja temperamenttinen emäntä.. Tosin jospa se sitten ois myöhemmin rauhallisempi kun on vauvana raivonnut? Optimismi kannattaa :D

      Kiitos ihanasta kommentistasi! Piristi mieltä :) Minäkin kävin vilkuilemassa sun tontilla sen mitä nyt kerkesin ja näytti kyllä kivalta! Ihania kuviakin. Lisäsin lukulistalle :)

      Poista
  2. Käääk! Miten oot selvinnyt tollasesta? Huh huh! Wau.

    Meilläkin oli ihan äärimmäisen raskas vauvavuosi, muttei kyllä vedä vertoja tuolle, mitä oot kokenut. En pysty edes kuvitella miten tollaisesta voi selvitä. Päivä kerrallaan kai? Tunti ja sekunti kerrallaan. Ainakin itellä tuntui siltä. Minuutti saattoi tuntua viikolta. Mutta niin siitä selvittiin, rajuja riitoja oli meilläkin, muttei kai tarpeeksi rajuja kun yhdessä ollaan edelleen ja toista yritetään? :D Haha. Ei saa vitsailla tollaisesta :D

    En voi kyllä muuta sanoa, että oot sää kyllä vahva emäntä! Miltäs tuntuu nyt ajatus kolmannesta? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä :D No ei, siis olihan se oikeasti rankkaa jossain vaiheessa mutta kai siihenkin turtuu tavallaan. Siis että en todellakaan edes kuvitellut pääseväni jonnekin, edes saunaan rauhassa yksin, tai varsinkaan kotoa pois ainakaan iltamenoihin niin että esikoinen olisi nukkunut (ja siis vauvan huuto herättänyt sitten hänet). Ja raskain aika kesti onneksi kuitenkin suhteellisen lyhyen aikaa, sitten alkoi tuntua jo kevyemmältä kun pääsi uuteen kotiin. Vaikka takapakkia aina tulikin nukkumisiin, en silti vaipunut enää samalla tavalla epätoivoon.

      Tavallaan aina on tuntunut siltä että en saisi valittaa, meillä on kuitenkin kaksi vanhempaa ja terveet lapset. Tuntui ettei ole oikeutta valittaa arjen raskautta, kun onhan joillain tosi paljon rankempaa. Eipä se tosin auttanut, valitin silti :D Ja mun mielestä on toisaalta parempi riidellä, vaikka rajustikin, kuin se että padotaan tunteet sisälle eikä puhuta niistä. Mun mielialaan vaikutti paljon sekin että vihdoin kerroin miehelle miltä tuntuu, ja hän kuunteli eikä tyrmännyt/vähätellyt (enää).

      Ajatus kolmannesta on mielessä melkein päivittäin :D Se tässä on kyllä niin outoa että tätä vauvakuumetta (tai raskauskuumetta) ei oo siltikään nää kiljukaulat onnistunu hävittämään. Mutta sen verran kuitenkin järkee takomaan päähän, että mietitään ihan kunnolla millainen ikäero kolmanteen olisi hyvä. Kolmas on varmastikin jossain vaiheessa tulossa, perhe ei tunnu vielä kokonaiselta. Mutta ennen ajattelin että vois siihenkin olla tää parin vuoden ikäero, nyt kyllä tuntuu että pitäsköhän vähän odotella ja kuunnella järkee enemmän kuin sydäntä. Että vaikutusta oli, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi :D Ja hei kiitos <3

      Poista
  3. Moni juttu kuulosti tutulta. Meillä lapsilla on tasan kaksi vuotta ikäeroa (tässä kuussa tulee täyteen 2 ja 4) ja voi sairasta, kyllä se alku kahden kanssa oli meilläkin melkoinen. Meillä esikoinen veti myös tunnin raivareita, on hurjan temperamenttinen muutenkin ja reagoi todella voimakkaasti vauvan syntymään. Auttaako, jos sanon, että kaikki helpottaa koko ajan? Nyt elämä on jo mukavan iisiä noin pääpiirteissään. Haasteita on ja kaikkea säätöä, mutta se nyt ei ole mitään yhden pikku tulikokeen jälkeen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se auttaa, ja alan jopa uskoa siihen itsekin. Vaikka pessimistin poikanen silti nakuttaa takaraivossa että esikoinenkin kolmevuotiaana karjuu yöt, tuskin tää jo alusta asti hankalampi tapaus sitten sen paremmin.. Mutta no, ei pidä miettiä vielä niin paljon eteenpäin, eihän sitä ikinä tiiä. Ja hei, jospa nää on vaikka ihan älyttömän helppoja teinejä sitten? :D

      Ja kiitos kommentistasi, pitääkin käydä sun tontilla kurkkimassa! Nämä "meilläkin on/on ollut näin" -kommentit on ihania aina. Antaa taas voimaa tulevaan, jospa tää yöhulinointi ja uhmaraivoominen meilläkin helpottaa joskus.

      Poista
  4. Oot vaan niin <3
    Kuvailit just mun tunteet (miinus toi kommenteissa ilmennyt optio kolmoskierros :D) Neidin vauvavuoden jälkeen, oli kyllä hieman aivotnarikassa ja elämänilo jäässä olo. Mutta siitä ne läksi sulamaan, kuten sullakin on tehnyt :)

    Supernainen olet ja hyvä äiti. Muista se <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin oot niin <3
      Joo ja en tiiä mitä minä sekoilen siitä kolmannesta :D Just tässä todettiin Miehen kanssa että kevyet kolme tuntia sitten on Nöppönen "jäänyt nukkumaan", mutta todellisuudessa nukkui ehkä 20 min ja sen jälkeen enemmän ja vähemmän raivoomista ollut. Loppuvaiheilla enemmän, voin kertoo että kovasti muuten tempoilee sylissä kun yrittää rauhottaa.. Mutta no, suunta ylöspäin (voi luoja, ainakin toivottavasti!) ja silleen, elämäniloo kasvatellessa suklaapötsin kanssa samoilla käyrillä :D

      Ihana <3 Koitan muistaa.. Se jää välillä tuonne nutturan kiristymisen ja huutokonsertin alle piiloon.

      Poista
  5. Hei, löysin blogisi sattumalta googlettaessani vauvajuttuja... Kirjoituksesti tuntuu niin tutulta, vaikka itselläni ei ole kuin vasta yksi lapsi. Esikoiseni on nyt puolivuotias ja on ollut kyllä niin haastava tapaus monella tavalla. Hän on ollut niin huono nukkuja alusta asti, siis ihan synnäriltä asti... heräillyt koko pienen ikänsä monta, monta kertaa yössä ja välillä valvookin jopa tunteja keskellä yötä. Päiväunia nukkunut myös aina huonosti ja lähinnä omissa vaunuissaan, ja niitäkin pitää heilutella jatkuvasti... Tälläkin hetkellä heräillään 5-15 kertaa yössä :/ just oon miettiny kuinka jo tähän puoleen vuoteen on mahtunu niin paljon tuntemuksia, väsymystä, onnea ja iloa mutta myös vihaa ja niin paljon turhautumista. Mutta on ihanaa kuulla, että joskus se toivottavasti helpottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kommentistasi, tämä on juuri parasta bloggaamisessa ja blogien lukemisessa: vertaistuki! Ja siis tavallaan eihän se oo kiva kuulla jos jollain muullakin menee yöt huonosti tai pää räjähtää, mut tavallaan se on kuitenkin niin helpottavaa kuulla. Itsekin olen niiiin paljon saanut vertaistukea täysin tuntemattomilta ihmisiltä heidän blogeistaan, että vitsit oon ilonen kun joku voi täältäkin saada jotain lohtua. Kiitos siis että kommentoit, ihana tietää että olet saanu tästä jotain!

      Meillähän esikoinen oli tosiaan vauvana parempi nukkuja, vaikka ei siis toki kokonaisia öitä koskaan nukkunutkaan. Mutta ehkä noin 1,5 -vuotiaasta on ne varsinaiset yöhuutamiset, tunninkin kestävät demoniraivarit alkaneet. Ja edelleen siis reilu kolmeveenä toooodella katkonaiset yöt on ihan jokainen yö, joskin huutaa vähemmän kun on nukkunut 2 kuukautta meidän sängyssä melkein koko yön :D

      Mutta todella, kuopuksen vauvavuosi.. Huoh. Nyt kun mietin aikaa vajaa vuosi sitten niin ai kamala että sitä on ollut poikki. Ehkä jopa enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Meilläkin kuopus heräili aina paljon ja nukkui päikkäreitäkin todella huonosti vielä viime keväänä. Ja tosiaan se parinkin tunnin yövalvominen on niin tuttua! Eikä edes välttämättä huuda, kunhan valvoo vaan ja niin minäkin sitten valvoin. Ja kun kuopus lopulta simahti valvottuaan esim. klo 02-04 niin esikoinen heräsi kuudelta.. Huoh.

      Kuulostaa siis todellakin tutulta, aika hurja tuo teilläkin jopa 15 kertaa yössä heräily yhdistettynä vielä siihen ettei päivälläkään saa levätä. Todella toivon että teillä(kin) helpottaa, meillä on ainakin tuo vuoden ikä ollut monilla tavoin suuri raja. Kuopus alkoi silloin hyväksyä muitakin ihmisiä enemmän ja kyllä nukkuakin paremmin, niin päiväunia kuin yöuniakin (toki edelleen aika vaihtelevasti, joku yö saattaa mennä jopa kokonaisena, mutta seuraavana yönä huutaa niin paljon että on pakko ottaa viereen loppuyöksi). Mutta toivottavasti tosiaan tilanne helpottaa, ja toivon että sulla on jotain tukiverkkoo joka voi olla avuksi? Kyllä se jossain vaiheessa ihan varmasti siitä paranee, mutta joku puolikin vuotta on piiiitkä aika odotella kun on aivan poikki, tiedän.

      Mä ainakin olen ihan säikähtänyt omia tunteitani ja niiden voimakkuutta, joten teki todella hyvää löytää samankaltaisia fiiliksiä netistä (kun ei niitä äitikavereita oikein ollut). En ikinä ajatellut pystyväni olemaan niin vihainen lapselleni, mitä on ollut. Tai etten pysty hallitsemaan omia tunteitani vaan romahdan täysin. Tai että tekee mieli läimästä esikoista, joka kiusaa kuopusta. Ihan hirveätä huomata itsestään sellaisia ajatuksia, vaikka niitä ei toteutakaan. Niin voimakkaita tunteita äitiys ja vanhemmuus herättää, ja varsinkin jos on järkyttävän väsynyt ja henkisesti uupunut. Alan pikkuhiljaa olla armollisempi itselleni, asioista puhuminen (tai kirjoittaminen) on auttanut tosi paljon. Toivon siis että sullakin tilanne helpottaa pian ja saat tukea joko netistä tai ihan tukiverkoltasi. :) Ja mullekin saa laittaa myös sähköpostia mielellään!

      Poista
    2. Mun mies on onneksi ollu niin paljon mua tukemassa ja auttamassa, etten voi tarpeeksi kiittääkään sitä siitä. Tai no joo, tietysti, sitä vartenhan miehetkin on, että ne auttaa ja tukee, hoitaa myös lasta.. mutta on varmasti paljon myös semmosia miehiä, jotka ei niin paljon oo tukemassa ja auttamassa. Meidän pojalla oli myös ekoina kuukausina koliikkia, joka sekin vaikeutti alussa monella tapaa... nyt tuntuu että miten sitä on niitä ekojakaan kuukausia jaksanu... :) mutta niin sitä vaan jaksaa ja aina mennään eteenpäin. Tukiverkostoa vois tosiaan olla enemmänkin... asutaan aika kaukana molempien sukulaisista, joten lähin tukiverkosto jää tuttaviin ja ystäviin... nyt sen vasta ymmärtää, kun terkkari raskausaikana kyseli tukiverkostosta! Sillon sitä aatteli, että kyllä me pärjätään, mutta nyt jälkikäteen ymmärtää mitä se on tarkottanu! :)

      Kyllä tosiaan nuo omat tunteet on yllättäny... ei sitä arvannukkaan ennen lasta, että voi tuntea jopa vihaa... niinä pahimpina ja synkimpinä hetkinä, ku on ollu vaan niin väsyny... pahinta on ollu ehkä se henkinen väsymys, ku on päivät pitkät vauvan kanssa yksin kotona ja se vaan huutaa ja vaatii sylissä kanniskelua. Ja tosiaan se syyllisyys mikä noista tunteistakin voi tulla... ei arvannutkaan. Jotenkin on ollu vaan pakko hyväksyä ja myöntää, että en oo huono äiti vaikka oonkin kokenu nuita tuntemuksia... ja onneksi, kaikesta huolimatta on silti enimmäkseen niitä ihania tunteita... välillä muistuttaa taas itteään siitä, että tuo ihana naurava, päätään äidin olalle painava pakkaus on todella minun <3

      Poista
    3. Onni on tukeva ja auttava mies! Kuuluu todellakin asiaan, vaikka näin ei aina olekaan.. Onneksi sulla on! Ja tukiverkosto on todellakin niiiiin tärkeä, ja sen merkityksen todella huomaa sitten kun sitä apua kaipaisi. Mä en vois kuvitella muuttavani jonnekin jossa en tunne ketään, kauaksi kaikista läheisistä. Oon varmaan jotenkin läheisriippuvaisempi kun ihmiset yleensä :D

      Ja tosiaan, eipä sitä ole niitä negatiivisia tunteita osannut ajatella aikaisemmin. Ajattelin kyllä raskausaikana että varmasti tulee olemaan välillä rankkaakin ja väsynyttä, mutta ei sitä suuttumusta ja vihaa osannut kyllä ennakoida sitten ollenkaan. Ja se henkinen väsymys on ihan kamalaa, mulla ainakin on tuntunut että ei vaan jaksa ajatellakaan tekevänsä mitään. Toki on fyysisestikin aivan poikki, mutta henkinen uupumus on myös tosi kokonaisvaltaista. Ei huvita mikään, ja mä ainakin vetäydyn omiin oloihini ja sitten uuvun vielä enemmän neljän seinän sisällä yksin lapset/lasten kanssa. Mutta hyvä että tunnistat nuo tunteet ja silti osaat ajatella ettet ole huono äiti vaikka välillä tunnetkin niin, se on ihan tosi hyvä juttu! Ei pidä antaa sen huonon tunteen vaikuttaa koko olemukseen, ja että olisit huono koska tunnet joskus huonosti. Ja onhan se tosiaankin niin että enimmäkseen on kuitenkin ihanaa, ja vaikka olisi ihan paskat fiilikset niin ei paljon tarvii hymyä pikkutyypiltä kun maailma valostuu <3 On ne kuitenkin niin mahottoman ihania, ja saa olla kiitollinen. Ja jos ei negatiivisia tunteita osannut aavistaa, niin en mä ainakaan myöskään sitä rakkauden määrää ja voimaa mikä omaa lastaan kohtaan on. Sitä ei vaan tiedä ennen kuin sen kokee <3

      Tsemppiä sulle! Ja tiedä ette ole ainoa joka painii näiden tuntemusten kanssa, vaikka siltä varmaan huonoina hetkinä tuntuukin.

      Poista
  6. Mä voin samaistua täysin tuohon "hyppään parvekkeelta" fiilikseen, valitettavasti. Vaikka ei minulla ole edes erityisen haastavia lapsia! Uhmis vie minun voimat ja luojan kiitos vauva on ainakin vielä helppo. Mä en varmaan itse olisi pärjännyt äitinä sinun tilanteessa, olisin varmaan oikeasti hypännyt kun nyt jo tuntuu niin rankalta välillä. Sitä miettii että onko äitiys sittenkään mun juttu kun tuntee sitä vihaakin välillä, vaikkei sitä kai saisi ääneen sanoa... Oot kyllä uskomaton voimanainen ja -äiti, kaikki kunnioitus ropisee täältä sinne! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ajattelis pärjääväni, jos en olis tässä tilanteessa. Mutta ihmeellisesti sitä vaan oppii ja tottuu kaikkeen. Ja vähiin uniin on oikeesti tottunutkin, enkä oo koskaan mitenkään hyvä nukkuja ennen lapsiakaan edes ollut. Ja siis onhan monilla rankempaa kun mulla, mä en esim. tajua miten vaikka yksinhuoltajat pärjää useamman lapsen kanssa ja varsinkin jos on huonoja nukkujia, mutta niin ne vaan pärjää. Koska on pakko.

      Luulen että vihantunne ei lopulta niin harvinaista äitiydessä olekaan, vaikka eihän siitä toki saisi puhua. Ja toisaalta, pitkään mullakin kesti että keitti sen verran yli että alkoi tuntua oikeesti pahalta. Nyt tuntuu elämä vaan niin kyllästyttävältä, vaikka siihen öiden rikkonaisuuteen on niin tottunut että eihän sitä muuta odotakaan kuin vähintään muutamaa herätystä. Mutta just se, kun jo illalla tietää että ei saa tätäkään leffaa kahtoo rauhassa kun ainakin paristi Nöppönen huutaa, ja sitten ku ollaan ite nukkumassa niin taas pitää pompata pari kertaa. Ja se uhma, hyvä luoja että tää 3v on vaikea ikä!

      Ja kyllä sinä olet ihan mahtava äiti, vaikka vihaakin tuntisit. Kyllä sitä saakin tuntea (kai? :D), mutta sitä pitäisi osata käsitellä ja ilmaista paremmin kuin esim. minä. Kiitos ihana <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!