Varokaa höpöttäjämuijaa


Olen aiemminkin maininnut olevani avoin ja herkästi small talkaava, höpötän kanssaihmiset pyörryksiin ja saatan keskustella ensimmäisellä kohtaamisella esim. leikkipuistossa hyvinkin henkeviä. Selitän kaupan kassalle, heitän läppää puhelinmyyjälle, naureskelen bussipysäkillä tuntemattomien kanssa ja sormeni syyhyävät kirjoittaa elämänhistoriani vaikkapa johonkin nettitilauksen ”lisätietoja” kohtaan. Mies aina naureskelee minulle, ja pitää minua kai vähän hyvän päivän hömelönä. Teen tempauksia, joille mieheni pudistelee päätään ja ystäväni saattaa sanoa: ”No minä en kehtais, mutta hienoa että sinä…”.

Tämä on piirre, jota joskus vähän nolostelee, mutta pääasiassa tykkään siitä itsessäni. Ei elämä ole niin vakavaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti. Tietyistä jutuista on niin paljon helpompi selvitä huumorilla ja nauramalla itselleen, eikä käy arki niin tylsäksi kun vähän heittäytyy ja antaa itsestään. Aina ihmiset eivät arvosta turhanpäiväistä höpöttelyä, mutta useimmiten saa tuotettua hyvää mieltä muillekin. Minusta arjen kohtaamiset ovat ihania, ja lämmöllä muistelen mukavia hetkiä ihan randomtyyppien kanssa. Olen sitä mieltä, että jos annat itsestäsi etkä välitä niin paljon siitä mitä muut saattavat ajatella, voit saada paljon enemmän.



En olisi koskaan tutustunut esim. Äitilandian Helenaan, jos en olisi mennyt ilman mitään ennakkosuunnitelmaa hänelle juttelemaan bongattuani heidän perheensä puistossa (lue: yllätin kesken vauvan hyssyttelyn ja selitin elämänhistoriani). En jäänyt miettimään että kehtaanko, menin vaan. Helenan mies oli todennut jälkeenpäin jotain tyyliin ”vaikutti siltä että kaipaisi kaltaistaan juttuseuraa”, mikä huvittaa minua ihan suunnattomasti. Hyvä ihmistuntija, etten sanoisi! En olisi myöskään koskaan tutustunut naapuriini Liisaan, jos en olisi avoimessa päiväkodissa hänelle alkanut höpöttää näinkin kyylä-vaikutelman antavasti: ”Hei näytät jotenkin tutulta. Asutko __?”  Tässä siis tarkka osoite talonumeroineen (voisin joskus miettiä valmiiksi päässäni sanomiseni, mutta ei kuulu tyyliin), voin kertoa että sain vähän oudon katseen alkuun (:D). Olin törmännyt häneen vuosi (!) aikaisemmin hänen talonsa edessä kun olin ulkona käppäilemässä Nöppösen kanssa. Asuimme silloin muutaman talon päässä tästä nykyisestä, joten muutoin emme olleet törmänneet. Erään kerran juttelin bussipysäkillä yhden tytön kanssa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin bongasin hänet leikkipuistosta. Seuraavana päivänä menimme heille leikkimään ja edelleen pidetään yhteyttä, ajatukset (ja herkuttelutottumukset, heh) käyvät todella hyvin yksiin. Elämä on paljon rikkaampaa kun uskaltaa avautua, eikä tuijota vain kenkiään ja mieti, että en minä kehtaa kun mitä sekin minusta ajattelee.
 
Minusta on ihan mahtavaa jos saa tuotettua jollekin hyvää mieltä arjen pienillä huomaavaisuuksilla. Itsellekin tulee hyvä fiilis ja askel kevenee. Viime perjantaina maksoin epähuomiossa parkkiaikaa 2,5 tuntia, vaikka käytin siitä vain reilu puoli tuntia. Maksettu parkkilippu olisi mennyt hukkaan jos olisin vain heittänyt sen pois, joten kyttäsin parkkipaikalta sinne juuri saapuvan auton. Marssin sinne, ja oli muuten aika hämmentynyt nuori nainen ratissa kun tarjosin hänelle melkein kahdeksi tunniksi maksettua parkkilippua. Yllättyneenä hän tarjoutui maksamaan lipusta, mutta sanoin ettei todellakaan tarvitse, hukkaanhan se olisi mennyt joten kiva jos se tulisi käyttöön. Hänelle tuli hyvä mieli ja itselleni varsin loistava fiilis, joten sanoisin että oli aika win-win! Mies naureskeli taas että oot sinä yks höppö, mutta minä olin tyytyväinen. Minulta meni siihen minuutti, mutta jonkun toisen päivää random ystävällisyys saattoi kummasti piristää.

Olen aika iloinen, että kehtaan olla vähän höppö. Muistan kun joskus juuri 18 vuotta täyttäneenä, baariin valmistautuessa, kirosin kaiken mahdollisen ulkonäössäni ja muutenkin illan todennäköisessä sujuvuudessa (noh se varmaan pitikin hyvin pitkälti paikkansa, ei ollut nimittäin liikaa tanssiseuraa hammasrautatytölle). Ystäväni äiti nauraen totesi, että sinä olet kyllä kyynisin ihminen ikinä. Hän ei tarkoittanut sitä pahalla, enkä sitä niin ottanutkaan (oot ihana varaäiti T!). Se oli totta, ja silloinen ajatusmaailmani oli todella kyyninen. Osasin silloinkin nauraa itselleni, mutta oikeastaan vain negatiivisella tavalla. Se oli varmasti muista(kin) hauskaa, mutta olen kyllä silti iloinen, että olen muuttunut (edes vähän) positiivisemmaksi. Itsensä haukkuminen ja vähättely on helppoa, ja syyllistyn siihen edelleen. Nykyisin kuitenkin tuntuu että osaan naureskella itselleni positiivisempaan sävyyn, vaikka edelleen pitäisi olla armollisempi itseään kohtaan. Se on minulle kuitenkin jo iso muutos että voin löytää itsestäni tällaisen piirteen josta tykkään, ja oikeasti myöntää sen ääneen. Tähän haluan pyrkiä enemmän: tunnistaa itsestäni jotain mistä tykkään, enkä häpeillä niin paljon.

Tämä kaikille höpöttely auttaa löytämään sitä kivempaa suhtautumista omaan persoonaan, koska yleensä palaute on välitön hyvä mieli. Ei tosin aina, esim. viimeksi Fressin infrapunasaunassa yritin heittää juttua kahden miehen kanssa tuskalliset 20 minuuttia, eivät nimittäin millään lämmenneet small talkille (saunan telkkari ei ole toiminut varmaan kuukauteen, siellä on aika awkward istua puoli tuntia hiljaa tuntemattomien kanssa). Ehkä vaikutin jotenkin oudolta. Joten jos olen sitten oudon avoin ja epäsuomalaiseen tapaan puhelias tuntemattomille, se on ihan fine. Olen kyllästynyt olemaan näkymätön, avautumalla saa niin paljon enemmän. Joten tehtävä itselleni: muista olla iloinen, että olet juuri sinä. Hiton vaikea muistaa välillä, mutta onnistuessaan ihan mieletöntä!


9 kommenttia

  1. Aivan ihana postaus! Ja kauniit kuvat! Tuo höpötys-luonteenpiirteesi on mahtava ja nimenomaan piristävä. Muistutat siinä suhteessa aika paljonkin varaäitiäs ;) Voin sanoo että eniten sua tulee häpeemään varmaan omat lapses :D mut kyllä ne sit isompana oppii arvostamaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahhahh totta, tytöt tulee niiiin häpeemään minua :D Mutta jos oon yhtään semmonen äiti kun mitä oon varaäitiltä oppia saanu niin voin sanoo että JES onnistuin!

      Poista
  2. Juurikin tuosta syystä minä koskaan rohkenin kommentoimaan, kun olit avoimesti kertonut että höpötät muille niin uskaltaa sullekin sitten höpöttää, helposti lähestyttävä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helposti lähestyttävä on kyllä mukava kuulla olevansa, se onkin tavoitteeni :) mulla on taipumus selittää suu vaahdossa, kuten ystäväni asian joskus ilmaisi :D Sama tyyli näkyy olevan kirjoittaessakin, sulkuja käytän paljon lisähuomioihin ja jaarittelen aina. Ja ystävät on sanonu että nää mun kirjottamat tekstit on ihan kuin puhuis livenä mun kanssa, kaippa se on kuitenkin hyvä juttu vaikka onkin puheenomaista tekstiä. Ihan kirjakieli ei kuitenkaan nappaa, puhunkin melko vahvasti murteella (ja paljon) :D

      Poista
    2. Niiiiin ja piti sanomani että kiva kun uskaltauduit kommentoimaan! Minäkin oon jo vuosia lukenu paaaaljon eri blogeja, mutta oikeestaan vasta ihan viime aikoina oon kommentoinu mitään. :)

      Poista
    3. Hahha mutta kaitpa blogin kuuluukin olla kirjoittajansa näköinen ja kuuloinen :)
      mieki aloin kommentoimaan vasta kun mies käski pistää oman blogin julkiseksi ja sitten kun alkoi olla kävijöitä niin alkoi jo odottaa kommenttejakin, ainakin ite ilahdun hurjasti, niin kiva ilahduttaa muitakin :)

      Poista
    4. Kirjoititko ensin siis vain itsellesi ja julkaisit myöhemmin? Minäkin mietin sitä, mutta laitoin sitten kuitenkin melkein heti julkiseksi, kunhan olin saanut ulkoasun kuntoon. Siis niin huippua saada kommentteja! Jotenkin ihan älyttömän siistiä että minun kirjoittama juttu herättää ajatuksia ja tuntemattomat ihmiset kommentoi. Että kiitos vaan sinullekin, piristät päivääni! :)

      Poista
  3. Ihana luonteenpiirre sinulla :) Minusta on lasten myötä tullut myös höpöttelijä, pienemmässä määrin tosin kuin siellä suunnalla. Mutta monta uutta ihanaa tuttavuutta ja ystävää on saanut sen ansiosta, että on uskaltanut mennä juttelemaan toiselle ja pyytää tuntematonta, mutta mielenkiintoista äitiä meille kylään lapsensa kanssa.

    P.S Iiiihanat kuvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitiys löysyttää kielenkantoja :D Minä oon ollu niin yksinäinen että ennestäänkin puhelias ihminen alkaa jutella tyyliin kaikkien ohikulkijoiden kanssa. Mutta se on ihan huippua kun uskaltautuu juttelemaan tuntemattomille ja kutsuu kylään, ja saattaakin löytää jonkun joka on ihan samalla aaltopituudella. Missä sitä muuten saisi hoitoapaalla ystäviä jos ei tyyliin niistä puistoista? Minä olen ollut kotona kolme vuotta (tai ylikin, kun keväällä on koulu loppunut) niin ei ole oikein paikkaa, jossa törmäisi säännöllisesti samoihin ihmisiin päivittäin ja voisi ystävystyä. Pitää siis kärppänä tarttua tilanteeseen jos tuntuu että jonkun kanssa juttu lentää :D

      Ja kiitos paljon!

      Poista

Kiitos kommentistasi!