Kansantaloudellinen painajainen - arjestaan nauttiva kotiäiti



Aamupala, siivous, leikkiä, lounas, siivous, kuopuksen päiväunet, päivällinen, siivous, leikkiä, iltapala, siivous, nukutus, siivous. Pyllynpesua, räkänenän pyyhkimistä, komentamista, selittämistä sadannen kerran, pukemistaistelua, syömistaistelua, nukutustaistelua, lohdutusta, pipin puhaltamista, puistossa jäätymistä, pyykkejä, tiskejä, ainaista ruuan laittoa ja siivousta. Imuroin vähintään kolme kertaa viikossa, nostelen kaapeista revityt tavarat paikoilleen noin 47 kertaa päivässä ja tuntuu että keittiötä saa siivota puolen tunnin välein. Kuulostaako hohdokkaalta arjelta? Sitä on kotiäitiys, ainakin meillä. Mutta kuulkaa, minä nautin siitä niin paljon (ja tämä ei edes ole sarkasmia)! Se on myös naurua, leikkiä, hitaita aamuja, rauhallisia päiviä, valmista ruokaa töistä tulevalle isille, lasten uuden oppimisen seuraamista, siskosten omien juttujen ihastelua, halimista, yhdessä touhuamista ja aikatauluttomuudesta nauttimista. En tiedä, onko täältä ainaisten valitusvirsitekstien keskeltä välittynyt se tunne, mutta minä ihan oikeasti haluan olla kotona lasten kanssa. Vaikka se välillä raskasta onkin, se on kuitenkin myös palkitsevinta ikinä. En ole koskaan ennen elämässäni tuntenut olevani näin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Minua tarvitaan ja panokseni meidän arjen pyörimiseen on suuri. 


Ihan ite söin!


Kuten sanavalmis Milla niin osuvasti kirjoitti reipas kuukausi sitten (hups kun on aika livahtanut :D), minäkään en edes halua kaikkea. En halua niitä oikeita ruuhkavuosia, en halua uraputkeen, tai edes perus rivityöläiseksi. En ole koskaan ollut kovin kunnianhimoinen työpaikan tai koulutuksen suhteen, mutta varsinkin lasten saannin myötä kunnianhimon rippeetkin karisivat. Ennen ajatuksissa oli yliopisto, sen jälkeen amk - kunnes tulivat lapset. Olisin jatkanut keskeytyneitä amk-opintojani, jos se ei olisi ollut niin hemmetin vaikeaa. Opettajan mukaan hänellä ”ei ole mitään velvollisuutta järjestää minulle opetusta” ja olisin saanut vuoteen noin 20 opintopistettä, en kokenut kovin mielekkääksi ilmoittautua läsnäolevaksi opiskelijaksi ja viedä alle vuoden ikäistä Nöppöstä hoitoon.  Sitten tulin (toivotusti) uudestaan raskaaksi, ja siinä meni opiskeluoikeuskin umpeen. Nyt kun Hilppula on jo reilun vuoden ikäinen, monet ovat jo pitkään kyselleet milloin aion palata kouluun tai töihin. No, minulla ei ole varsinaisesti mitään paikkaa minne palata, eikä toisaalta kiinnostustakaan pahemmin ole löytynyt, joten olen vastannut jatkavani kotona niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. Ja edelleen tuntuu. Joten kotiäiti it is. Kuten ystäväni sanoo, olen Äiti isolla äällä.

Tiedostan kyllä tuskallisen selvästi, ettei tätä kotona oloa voi jatkaa loputtomiin. Jossain vaiheessa on löydettävä mielenkiintoa opiskella ja hankkiutua työelämään. Eihän mulla edes kerry eläkettä tätä menoa. Ja toki olen yhteiskunnallisesti lusmuilija kun en mene töihin niin kuin kunnon ihmisen kuuluu, ja maksa veroja. Saan kotihoidon tukea (kuopuksesta) ja lapsilisät, olen siis käytännössä syy suomalaisen yhteiskunnan rappeutumiseen. ”Äidit nopeasti takaisin työelämään” ja niin edelleen. Vaikka olenkin kansantaloudellisesti painajainen, en siltikään haluaisi potea huonoa omaatuntoa kotona vietetyistä vuosista. On tämäkin arvokasta työtä (niin haluan ainakin ajatella). En tuomitse myöskään niitä, jotka laittavat pienet lapsensa hoitoon: mun mielestä on pääasia, että jokainen tekee niin kuin on itse tyytyväinen tilanteeseen. Jos haluaa sinne uraputkeen ja kotona oleminen saa pään räjähtämään, se on ihan fine. Se ei tee heistä sen huonompia äitejä. Itse olen onnellinen mahdollisuudestani olla kotona lasten kanssa. Maksan niitä veroja sitten myöhemmin (ja hei olen saanut tähän maahan aikaiseksi kaksi uutta veronmaksajaa!). Ja onhan muistettava, että etuuksistakin maksetaan veroa, enemmän kuin vastaavan suuruisesta palkkatulosta.



Norminäky meillä, pyykkiteline on osa sisustusta.

Tavallaan minua joskus ehkä vähän nolottaa tämä kotiäitiys. Siis ettei minulla ole mitään (valmista) koulutusta lukion jälkeen, ja kynnys aloittaa alusta kasvaa koko ajan. Olen ollut kotona kolme vuotta ja tuntuu, että ympäristö hienoisesti painostaa pois kotoa. Tulee heittoja kuten ”Mikset sinä mene sinne lääkikseen?” ja ”Oletkos ajatellut milloin alat tehdä jotain?”. Näinä hetkinä tulee tunne, että olen vain aivoton synnyttäjä ja taloudenhoitaja kotona ollessani. Vaikka olen varmaan muutakin, toivottavasti. Ei pitäisi antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa, mutta ahdistun silti säännöllisin väliajoin tulevaisuudestani. Jokakeväinen masistelu ”minkä hiton koulupaikan mä keksin” on taas odotettavissa muutaman kuukauden päästä, vaikka ihan rehellisesti haluaisin vain olla kotona murehtimatta. Sellainenkin hölmö ajatus harmittaa, etteivät porukat voi olla ylpeitä mun saavutuksista (jep, ylianalysoija ja miellyttämishaluinen pikkutyttö täällä hei). Mun isoveli on työelämässä varsinkin viime aikoina niin menestynyt ja mun porukat on siitä niin ylpeitä, että tunnen itseni väkisinkin jotenkin huonommaksi. Vaikka ei pitäisi, olenhan minäkin saavuttanut juuri sen mitä halusinkin: perheen. Ja porukat ei varmasti näin ajattele, tämä on vaan mun pään sisällä. Mutta silti.

Jos näen jonkun vanhan tutun ja hän kysyy mitä teen nykyisin, on jotenkin hankalaa kun ei voi sanoa jotain tiettyä ammattia. Länsimaisessa yhteiskunnassa kuitenkin yleensä määritellään ihminen pitkälti työnsä kautta, ja minulla sitä ei ole koskaan ollutkaan (siis kesätöitä ja yhtä puolen vuoden pätkää lukuun ottamatta). En tunne itseäni aikuiseksi, vaikka minulla on kaksi lasta, asuntolaina ja aviomies, koska minulla ei ole ammatti-identiteettiä. En edelleenkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. Olen keskinkertaisen hyvä monessa asiassa, mutta ilman kiinnostusta ja tällä asenteella tuntuu turhalta yrittää. Niin tylsältä (ja laiskalta?) kuin se ehkä kuulostaakin, eniten minua kiinnostaa tällä hetkellä perhe, combat ja oma aika. Ja koska meillä on taloudellinen mahdollisuus mun kotona olemiseen, miksi me ei sitä hyvillä mielin käytettäisi. Molemmat meistä tämän perheen aikuisista on tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Mun töihin menoon (jos nyt joku palkkaisi tällaisen kouluttamattoman) olisi syynä tasan raha eikä mikään muu. Ja koska me eletään yhdelläkin palkalla (koskaan ei ole kahta ollutkaan käytettävissä) ei työn etsiminen tunnu vielä ajankohtaiselta. Yhdellä palkalla eläminen toki tarkoittaa toimeentulona mallia kädestä suuhun, mutta mieluummin luovun niistä vuosittaisista ulkomaanmatkoista kuin jokapäiväisestä vapaudestani (vielä pienten) lasten kanssa.


Viisi kertaa päivässä.

Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi koulutusta. Ihailen niitä ihmisiä, jotka löytävät oman juttunsa ja opiskelevat intohimoisesti ja määrätietoisesti. Opiskelu, kuten töissä käyminen, onnistuu pientenkin lasten kanssa, en minä sitä sano. Mulla on yksi ystävä, joka on opiskellut fysioterapeutiksi koko ajan luokkansa tahdissa, vaikka hän sai välissä vauvan. Nyt se vauva on jo kaksivuotias, ja ystäväni valmistuu melkein samaan aikaan ryhmänsä kanssa. Siis kuinka ahkeraa! Uskon siis, että jos mullakin olisi intohimo opiskeluun tai oikeasti kaipaisin pois kotoa ja töihin tuulettumaan, me saataisiin arki toimimaan ihan niin kuin muutkin saavat. Mutta nautin kotona olosta ilmeisesti liikaa ja olen tällainen vauvanarkkari, joka haaveilee kolmannesta pienestä. En todellakaan tiedä, milloin sitä kiinnostusta riittää kodin ulkopuoliseen elämään. Nyt tuntuu elämä olevan kivasti balanssissa näin. Pitää miettiä sitä yhteiskunnalle takaisin antamista ja eläkkeen kertymistä sitten myöhemmin.


Kuvituksena satunnaisia hetkiä arjesta.



10 kommenttia

  1. Sanoisin heti alkuun että älä nolostele, älä yhtään. Olen nyt vajaa kuukauden työssäoloaikana kuullut 3 miehen suusta miten he arvostavat että kotona ollaan lasten kanssa. Siinä tuntee että itsekin saa tukea omille valinnoilleen. Ja nämä miehet olivat vielä ihan kovan luokan koodaajia/tietokonenörttejä ;)

    Mulla ei itsellä ole vielä sellaista hirveää kunnianhimoa oman uran suhteen. Se tulee joku päivä, tiedän sen, ja olen työpaikassa jossa on ihan mielettömän mielenkiintoiset tulevaisuudennäkymät. Olen silti ollut rehellinen siitä kuinka minua tarvitaan paljon myös kotona, ja vielä aika pitkän aikaa. Ja siinä tullaan vastaan ja joustetaan, mikä on mahtavaa.

    Nyt kun on kokemusta "molemmista puolista", en enää asettuisi puolustamaan hanakasti kumpaakaan. Kotiäitiydessä on paljon asioita joita kaipaan, vaikka en sitä enää haluakaan. Mä kipuilen yhä kuopuksen päiväkodissa oloa vaikka en edes tajua miksi, koska se rakastaa sitä paikkaa. Silti sitä miettii yhä että oliko kaksivuotias liian nuori ja sössinkö sen tunne-elämän nyt ihan täysin. Se on mun arka kohta tässä jutussa ja herkästi skippaan kaikki vähänkin syyllistämiseltä kuulostavat jutut. Toisaalta taas tuntuu että palaset on vihdoinkin loksahtanut paikalleen ja me ollaan jotenkin tosi toimiva perhe ja kokoonpano tällä hetkellä.

    Loppuun kliseiset; nauti! Kotiäitiys on musta tosi once in a lifetime juttu, koska ne lapsethan todistetusti kasvaa silmissä. Olen kyllä itse ollut ja olen yhä tosi ylpeä niistä neljästä vuodesta mitkä vietin kotona. En nyt välttämättä sitä kailota ympäriinsä, mut sillai hiljaa, hymyillen ja hissukseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onneksi meilläkin Mies arvostaa mun panosta ja on tyytyväinen mun kotona oloon. Tosin, kyllä hän myös kauppatieteitä mulle yliopistosta tarjottelee ja yrittäjyyttä, mutta mua ei kyllä nappaa sitten yhtään :D Toivon kyllä että mullekin jossain vaiheessa kehittyy kunnianhimoa, ja intoa opiskella. Mulla on myös paha tapa vähätellä osaamistani tyyliin "no en vois olla sairaanhoitaja kun enhän minä osais ees lääkelaskuja" ja tästä pitäs päästä eroon, koska sekin vaikuttaa sitten siihen että mikään ei oikein kiinnosta kun lyttään onnistumiseni jo ennen kuin edes yritän.

      Sun työpaikka kuulostaa kyllä tosi hyvälle! Mielenkiintoiset näkymät tulevaisuuteen, mutta kuitenkin ymmärretään että on pienet lapset yms. Onneksi sait noin mahtavan paikan! Ja ymmärrän kyllä täysin tuon syyllistymisen kaksivuotiaan hoitoon laittamisesta. Meilläkin Nöppönen tykkää kyllä tosi paljon päiväkodista, saa seuraa ja äksöniä ihan eri tavalla kuin kotona, mutta silti keväällä häntä sinne 2,5-vuotiaana laittaessa vähän ahdisti. Olihan syynä Nöppösen virikkeellistymisen lisäksi mun jaksaminen, ja itse olin kuitenkin kotona vauvan kanssa enkä missään töissä. Äitiys saa kyllä ihan älyttömät syyllistymiset aikaan ihan joka asiasta, vaikka ei edes tarvitsisi. Nöppönenkin tykkää hoidosta ja se on siellä kuitenkin vain 10pv/kk. Silti mietin että mitähän ne hoitajatkin ajattelee kun minä oon vaan kotona.. Olisi "oikeampi" syy viedä hoitoon kun olisi itse töissä/koulussa.

      Kiva että arki ja elämä tuntuu oikealta ja toimivalta! Mustakin tuntuu, ei pitäis ahdistella turhia :) Ja kiitos!

      Poista
  2. Ihana teksti, taas kerran <3 Mulla on vähän sama tilanne kuin sulla, mulla on kylläkin jo lukio ja kauppis käytynä, plus vuosi ammattikorkeassa ja avoimessakin amk:ssa on tullut pyörittyä Mikaelin vauva-aikana. Työelämässäkin ehdin olla melkein kymmenen vuotta. Silti se oma ala tuntuu niin vastenmieliseltä nykyään, etten millään halua sinne palata. Käytännössä tää tarkoittaa sitä, että uusi koulutus olisi jostain keksittävä, mutta perkeles, KUN EI OO MITÄÄN INTOHIMOA MIHINKÄÄN! :D Helppohan heidän on, jotka on koko ikänsä tienneet, että minä haluan lääkäriksi tai hevostenhoitajaksi tai joilla pitkäaikainen harrastus antaa luontevan suunnan uravalinnalle. Mutta kun minäkin oon keskinkertainen monessa asiassa, eikä intohimoista paloa ole oikein mihinkään, niin. Argh.

    Mä oon kyllä ollut kotona vasta 1,5 vuotta, mutta toisin kuin sulle (onnekkaalle!), mulle tää kotiäitiys ei oo ollut luontevaa. Oma äitini oli meidän kolmen lapsen kanssa kotona kunnes nuorimmainen oli koulussa, sellaista oon oppinut arvostamaan, koska se oli oikeasti lapsena parasta, mitä tiedän. Se, että aina se maailman tärkein ihminen oli kotona, kun tuli koulusta ja pienenä meidät saatettiin kävellen kouluun. Sellaisia juttuja arvostan, ja tunnen ihan älyttömän huonoa omaatuntoa siitä, ettei musta tunnu olevan samaan. Tunnen kotona vain tylsistyväni, kaipaan älyllistä haastetta ja sitä, että saa joka päivä laittautua ihmisen näköiseksi, pitää kivoja vaatteita (huh huh näitä joogahousuja, oon niiiiiin fed up :D) ja kehittää uraa. En haluaisi tuntea näin, mutta tunnen. Sama juttu kuin sulla, mutta toisinpäin.

    Mä antaisin aika paljon, jos osaisin olla onnellinen kotona, kotiäitinä, mutta joudun myöntämään, että yhä voimakkaammin tunnen, ettei tää oo mun juttu. Oo sä ylpeä ja onnellinen siitä, mitä teet! Narisijoita ja nenänvartta pitkin tuijottelijoita löytyy aina, mitä tahansa teetkin. Aina on jollain vaipat vinossa! Sun pitäis ymmärtää, että jos oot nyt just onnellinen siinä, missä oot ja mitä teet, se on aika monen unelma. Älä anna muiden (typerysten, if u ask me) vaikuttaa sun hyvään oloon. Kotiäitiys on tärkeintä työtä, mitä nainen voi tehdä.

    Sydämiä sulle, ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen lähinnä pyörinyt lukion jälkeen :D Kaksi vuotta yliopistossa tekemättä mitään fiksua, vuosi amk:ssa. Nöppösen ollessa reilun vuoden pääsin töihin yhteen kauppaan puoleksi vuodeksi ennen Hilppulan tuloa. Eli jotain olisi keksittävä, ei tällä pelkällä lukiopohjalla oikein mitään tee. Mutta todella, se HITON INTOHIMO! :D

      Minäkin kyllä muistan että lapsena olin kateellinen kun ystäväni äiti oli kotona ja hän lähetti meidän kouluun (oltiin siis naapureita) ja oli kotona kun päästiin koulusta. Oli aina leiponut päivällä yms. Silloin olisin halunnut että mullakin olis ollut joku kotona. Minähän nyt en varmaan niin pitkään kotona ole että nuorinkin kouluun menee, mutta toisaalta nyt kun vielä pystyy niin miksi ei. Ja nimenomaan, kun itsestäni tuntuu hyvältä. Ymmärrän kyllä tuotakin että kaipaa älyllistä haastetta ja aikuisseuraa, vaikka mulle se haaste riittääkin tässä että kaikki ollaan hengissä vielä illalla :D Ei siitäkään kannata potea huonoa omaatuntoa, vaikka totta kai äitiydessä nyt keksii kaikesta syyllistymistä. Jos kotona oleminen ei oo sun juttu, niin ei se sinusta kuitenkaan huonompaa äitiä tee!

      Ja hei se on ihan totta, että jos nyt olen tähän kerta tyytyväinen niin sehän se on just päämäärä. Miten se onkin niin vaikea ymmärtää että vois olla joskus tyytyväinen eikä aina keksiä jotain huonoa ja muutettavaa? Mulla on paha taipumus että mikään ei riitä, pitäs pyrkiä eroon tästä ja olla tyytyväinen tähän hetkeen eikä aina murehtia tulevaa.

      Kiitos kommentistasi! Ja sydämiä sullekin <3

      Poista
  3. Oon ihan samoilla linjoilla kuin edelliset kommentoijat. Sen vielä lisään, että mieli voi myös muuttua jossain vaiheessa. Jos ei muutu, niin ei muutu, mutta älä ainakaan ressaa siitä etukäteen. Mä olin vielä viisi vuotta sitten aivan ihanassa työssä kutosluokan opena. Rakastin sitä hommaa. Sitten sain lapset, tapahtui isoja elämänmuutoksia muutenkin ja aloin lukea itsekseni TA:ta (voin selittää toisessa mutkassa tarkemmin). Nyt oon töissä resurssiopena ilman omaa luokkaa ja peruskurssi transaktioanalyysistä käytynä. Enää en halua omaa luokkaa, koska olen jo henkisesti irrottautumassa opehommista kohti tätä uutta, josta valmistun joskus about neljän vuoden päästä. Odottamaton, innostava käänne. Elämässä voi tapahtua mitä vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo, kylläpä kuulostaa mielenkiintoiselta! Tuo on just niin huippua että löytää jonkun intohimon ja jaksaa tehdä sitten töitä sen eteen, vau! Jospa minäkin joskus yhtäkkiä löydän jonkun just mun alan ja sitten sitä jaksaa opiskella vaikka päällä seisoen yökaudet. Sitä odotellessa siis :) Pitääkin googlata tuota transaktioanalyysia tarkemmin, pikaisella vilasulla näyttää mielenkiintoselta! Kaikki vähänkin psykologiaan liittyvä on aina kiinnostavaa, vaikka en enää mitään psykasta taida muistaakaan. Kiitos kommentistasi! Valaa uskoa että ehkä tosiaan mitä vaan voi tapahtua :)

      Poista
  4. Aivan huippu teksti! :) Itse nautin myöskin tästä koti-äitiydestä aivan älyttömästi ja voisin jäädä vaikka loppuelämäkseni vaan kotiin hoitamaan lapsia (hhaa. harmi vaan että ne lapset kasvaa isoiksi aika äkkiä :D ). Ei olisi tippaakaan kiire töihin ja oikeastaan tuntuu siltä, etten edes ikinä haluaisi palata samaan työpaikkaan, vaikka vakituinen paikka onkin. Puistattaa koko ajatus työssä käymisestä, mutta pakko mikä pakko. Onneksi voi olla edes hetken aikaa äitiysloman jälkeen kotona. Ja kotiäitys on arvokasta työtä<3 Monet eivät varmasti edes tajua sitä, miten paljon työtä päivään voi mahtuakaan kotona ollessa. Ihania arkisia kuvia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin voisin vaan olla (ainakin näiltä näkymin kun ei oikein mikään muu nappaa) aina kotona lasten kanssa, vaikka se on tietty totta että äkkiähän ne kasvaa. Mutta just senkin takia kun tuntuu että ne kerkee parin tunnin hoidon aikana jo kasvaa hirveesti! Olis ihana löytää joku semmonen työ joka ei puistattais ajatuksenakin vaan sitä olis oikeesti kiva tehdä ja toteuttaa itseään. No, sen keksimistä odotellessa :) Ja kiitos!

      Poista
  5. Tää teksti sai minun silmäni aukeamaan. Vaikka se koulutus ja työkokemustakin on useampi vuosi, en ehkä kuitenkaan halua palata entiseen ammattiin (vaikka kun käytiin teillä kylässä olin sitä mieltä että ehkä voisinkin, mitenniin tuuliviiri haha) eikä mulla oikeastaan ole hajuakaan mikä musta tulee isona. On niin paljon kivoja harrastuksia, mistä olen miettinyt että pitäisikö kouluttautua ammattilaiseksi ja tehdä huvista työtä. Mutta lähteekö se "huvi" etuliite pois samantien kun kivasta jutusta alkaa saada palkkaa?

    Siinä mielessä mulla olisi kiire töihin, että saataisiin mekin asuntolainaa (jee, kukapa ei halua velkahelvettiin) ja oma isompi koti. Ehkä saan jopa hienovaraista painostusta kotioloissa tähän miehen puolelta, vaikkei hän varmaan sitä ihan sillä tavalla tarkoita mitä minä sen ymmärrän :D Mutta koska en tosiaan tiedä mitä haluan, miksi sen kanssa pitää kiirehtiä? Käveliskö se ajatus vaan joskus vastaan ja lamppu syttyis pään päällä "hei, musta tulee isona sejase!".

    Tai tiedänhän mä, mitä haluan. Haluan olla hyvä äiti :) Tämän palkitsevampaa hommaa ei ollekkaan, vaikkei ihan sikana joka puolelta saakkaan arvostusta tai aplodeja. Ja hei, hyvin sanottu että me äipäthän ollaan tehty/tehdään vaan lisää veronmaksajia tähän maahan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että jos teet harrastuksesta työn, niin ei siitä kaikki hauskuus voi lähteä. Onhan se kuitenkin aihe josta olet innostunut ja kiinnostunut! Eihän sellaista työtä ole kiva tehdä, jota tekee vain rahan takia ja muuten kyrsii ajatuskin. Siksi mä en teekään mitään kun en ole vielä mitään tarpeeksi kiinnostavaa keksiny :D Ja myös koska haluan olla kotona vielä kun Hilppulakin on niin pieni. Mutta suurempi syy on varmaan silti se, että en oikeasti tiedä mitä haluan.

      Meillä on asuntolaina vaikka on vaan yhden ihmisen palkka, mutta toki asunto ei mikään maailman kallein ollut. Ei ihan omakotitaloa ois näillä tuloilla voinu ostaa :D Ja eihän tässä käteen oikein jää mitään. Mutta meillä ei oo koskaan ollukaan tilannetta että molemmat olis töissä, joten tuplapalkkatilanteeseen ei olla edes totuttu. Nythän on edes se yksi palkka, pitkään oltiin molemmat vain opintotuella ja kesätyösäästöillä, joten onhan tämä yksikin palkka jo suuri parannus siihen. Mies ei onneksi painosta mihinkään edelleenkään. Vähän vihjailee, mutta ääääh... :D

      Ja tuo on kyllä aika hyvä tulevaisuuden, tai oikeastaan elämän, suunnitelma: olla hyvä äiti :) Ja varmasti oletkin, vaikka siitä ei varsinaisesti palkkaa kauheesti tienaa :D

      Poista

Kiitos kommentistasi!