Kiltti vai huono tyttö?



Jähmetyn hetkeksi joka kerta, kun Nöppönen yhtäkkiä kysyy tuon ihmeellisen kysymyksen: onko hän kiltti vai huono tyttö (ja aina huono, ei tuhma). En todellakaan tiedä, mistä hän on sen oppinut, mutta asia selvästi mietityttää häntä. Hän on kysellyt tuota nyt ehkä noin kuukauden-parin ajan, ei joka päivä mutta joskus parikin kertaa päivässä. En tiedä mistä tuo juttu nyt yhtäkkiä on tullut, ja kysyykö hän sitä niin usein senkin takia että vaistoaa minun sekoavan ajatuksissani? Että tässä olisi nyt jotain hämminkiä joka pitää selvittää aina uudelleen? Sekoan, koska se tulee aina yhtä puskista enkä ikinä tiedä miten saisin hänet vakuutettua vastauksestani. Ja että miten ylipäätään siihen pitäisi vastata.

Joka kerta painotan hänelle, että hän ei koskaan ole huono tyttö. Hän on aina hieno ja rakas tyttö, aivan yhtä rakas vaikka mitä tekisi. Kerron, että joskus hän käyttäytyy huonosti, mutta silloinkaan hän ei ole huono vaan rakas. Olen yrittänyt myös selittää, että joo kyllä Nöppönen on kiltti, mutta toisaalta ei aina tarvitse olla kilttikään. Silti on rakas. Kuitenkin hän palaa pian taas aiheeseen ja kysyy uudestaan täysin samoilla sanoilla: onko hän kiltti vai huono. Miten sen voisi selittää paremmin, niin että hän ymmärtää? Vai onko toistelussa kyse siitä, että hän kaipaa jatkuvaa vakuuttelua kiltteydestään (tai siis, kuten selitän hänelle niin siitä että on rakas) ja saa sillä kaipaamaansa huomiota? Monesti tilanteet nimittäin ovat sellaisia, että hän on tehnyt jotain kiellettyä tai ollut tottelematon, esim. temppuillut lähtemisen ja pukemisen kanssa. Niissä tilanteissa tuntuu luontevammalta, että hän varmistaa tappelunkin jälkeen olevansa edelleen tärkeä. Mutta joskus hän saattaa heittää kysymyksen ilmaan ihan muuten vain, tilanteessa jossa ei ole mitään sellaista (mun mielestä) laukaisevaa tekijää.


Olen miettinyt myös tuota kiltti tyttö -heittoa. En tiedä muista, mutta mulle tulee tosi luontevana heittää esim. Nöppösen lähtiessä hoitoon isovanhemmille, että pidä hauskaa ja ole kiltisti. Sitten yritän aina nielaista sen kiltin sieltä. Koska tuleeko hänelle siitä vaikutelma, että hän on hyvä ja hänet halutaan mukaan vain hänen ollessaan erityisen kiltti? Ja jos hän käyttäytyy huonosti niin hän ei ole rakas eikä häntä haluta mukaan? Siinähän tulee ihan hirveät paineet lapselle oman käytöksen miettimiseen. Jos muiden hyväksyntä on jatkuvasti ansaittava sillä, että on aina kiltti ja hyväntuulinen ja kaikkeen suostuvainen, käy elämä aika rankaksi. En haluaisi tehdä sitä Nöppöselle.

Aloin miettimään kiltteyttä ylipäätään, kun tästä tuli mieleen aikoinaan (silloisessa) Joensuun yliopistossa käymäni nuorisotutkimuksen kurssi. Kurssilla käsiteltiin tyttötutkimusta ja muistan, miten kiltteyttä ja Kiltin tytön syndroomaa sivuttiin. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt sukupuolijaottelu, miten tyttöjä usein luonnehditaan rauhallisiksi ja kilteiksi ja sitä odotetaan heiltä, kun taas pojat voivat olla reippaita ja vilkkaita. Tytöiltä vaaditaan kiltteyttä eikä heidän anneta esim. riehua samalla tavoin kuin pojat. Tyttöjen tulee noudattaa kauniita käyttäytymissääntöjä, kun taas ”pojat ovat poikia”. Tästä seuraa, että kilteille tytöille kehittyy valtava miellyttämishalu ja he yrittävät ostaa muiden hyväksyntä. Jos negatiivisten tunteiden ilmaisua ei ole sallittu, lapsi ahdistuu itsekin kiukun tunteestaan. 


Sitä huomaa jälleen olevansa aivan pihalla kasvatuskysymyksissä. Aloin miettimään, että kasvatetaanko me tulevaisuuden kilttiä tyttöä, joka tukahduttaa todelliset tunteensa? Sallitaanko me tarpeeksi kiukuttelua ja negatiivisten tunteiden näyttämistä? Sitä siis on kyllä paljon (siis oikeasti, aivan jääätävästi raivoamista) päivittäin, mutta en varmasti reagoi siihen parhaalla mahdollisella tavalla. Mulla menee helposti hermo turhalta tuntuvaan kiukkuamiseen ja erityisesti siihen Nöppösen komentamiseen (osoittaa sormellaan ja komentaa, tai sanoo ettei häntä saa komentaa). Tai siihen että heti aamusta ensimmäisenä hän alkaa kiukuta jo ennen aamupalaa. Ja ennen kaikkea siihen yölliseen demoniraivoamiseen, jolloin hän huutaa suoraa huutoa eikä häneen saa mitään kontaktia. Varsinkin yöllä pinna palaa nopeasti Nöppösen karjuessa Hilppulankin hereille, useitakin kertoja yössä. Mun (tai meidän) keinot ei riitä, kaikkea on kokeiltu ja en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Silloin tulee suututtua itse liian nopeasti ja tiuskittua takaisin ”ole jo hiljaa, siskokin herää” -käskyjä (todettu tehottomiksi nekin muuten). Kun oma hermo menee, annetaanko me hänen ilmaista tarpeeksi vihaa hyssyttelemättä? Tukahdutanko hänen tunteensa sivuuttamalla raivon tai käskemällä olemaan välillä hiljaa? Kokeeko Nöppönen saavansa ilmaista rauhassa kaikkia tunteitaan ollen edelleen yhtä rakas ja hyvä?  En tiedä, alkoi ahdistaa. Mä niin tuhoan näiden kasvatuksen mun olemattomilla hermoilla. 

Tehtävä itselleni: anna Nöppösen raivota. Deal with it. Älä käske hiljaiseksi tai suutu itse. Ota syliin jos antaa ottaa.

Varmaan muille ihan itsestäänselvyyksiä. Mulle taas herää ajatus: Ai kamala, miten mä pystyisin tähän. Olen tässä reilun kolmen vuoden äitiurani aikana todennut, että mä en todellakaan ole mikään superäiti, tai edes välttämättä kovin hyvä äiti. Toivon että (yleensä) riittävän hyvä kuitenkin, vaikka välillä tulee kyllä alitettua rima niiiiiin matalalta että ei voi kuin hävetä itseään. Terveisin viime yönä huutavalle kolmevuotiaalleen suuttunut äiti, joka muistaa väsymyksestä huolimatta tuskallisen selvästi sen oman kiukun ja voimattoman olon ja siitä seuranneen jäkätyksen.

P.S. Kirjoitin tätä tekstiä eilen ja tänään Hilpun päikkäriaikaan sain tämän viimeistelyä vaille valmiiksi. Sen jälkeen olen hakenut Nöppösen päiväkodista (oli kuulemma huippu päivä, leikki innoissaan ja oli hyväntuulinen), laittanut ruuan Nöppösen vetäessä kaariraivarit lattialla, syönyt ja vienyt Nöppösen nirsoileman annoksen roskiin, kuunnellut Nöppösen melkein puolen tunnin kaariraivarit aiheesta ”käsien pesu ruuan jälkeen”, käyttänyt koirat lenkillä koska kyrsi niin jumalattomasti että piti päästä ulos, kuunnellut jälleen Nöppösen noin 20min kaariraivarit aiheesta ”en saanut yhtä pinaattilettua iltapuuron jälkeen kun sainkin muuta jälkkäriä jonka iloisena söin”. Nyt lapset ovat olleet nukkumassa 1,5 tuntia ja molemmat ovat jo huutaneet, Hilppula tällä kertaa poikkeuksellisesti enemmän. Ai jumaliste että sielu lepää.



EDIT: Kysyin äsken Miehen mielipidettä tähän tekstiin. Kuulemma vähän ihmettelee että mitä minä niin paljon valitan, eihän ne lapset nyt niiiin paljon huuda yöllä. Niin no, totta on että enemmän he huutavat alkuyöstä kun me aikuiset ei olla vielä menty nukkumaan. Mutta kyllä minua vähän sekin tympii että ilta menee aina Nöppösen huoneessa ravatessa, kunnes luovutetaan ja otetaan hänet meidän sänkyyn (usein siis jo ennen kuin itse ollaan menty nukkumaan). Vieressä nukkuessakin hän saattaa ulista usemman kerran, minä en ikinä kelpaa vaan pitäisi olla isi, ja vaikka hän nukkuisi huutamatta niin minä en saa nukuttua hänen potkimisiltaan. Että kylläpä taas piristi mieltä kun kuulemma turhasta valitan. Kummasti parantaa fiiliksiä kuulla että oon vaan äksy ja siinä vika, jumaliste.



6 kommenttia

  1. Ekaksi - ei kukaan ihminen maailmassa pysyisi tollaisissa tilanteissa rauhallisena! Tokaksi - voimia, kyllä se vielä helpottaa, vaikka nyt ei siltä tunnukaan. Ja mun mielipide: musta se olisi tosi outo viesti lapselle, jos ei ikinä suuttuisi. Se, että lapsen vahvat tunteet herättää vanhemmassa vahvoja tunteita, on normaalia. Se ei ole, jos vanhemassa ei muka herää mitään (oikeastihan aina herää, mutta jos niitä tunteita ei näytä). Ja sellainen viestintä alkaa pikkuhiljaa tukahduttaa niitä lapsen vihan tunteita (eli jos aina vaan täysin ignooraa), samoin kuin häpeän iskeminen lapsen niskaan. Sä et tee kumpaakaan. Mä kyllä suutun ja korotan ääntä meidän lapsille, enkä tule siinä muuksi muuttumaan. Älä hätäile, teidän 3v ei ole missään määrin alkanut omaksua kiltin tai vihansa tukahduttavan lapsen roolia. Huomaat sen itsekin :) Ja kyllä mä ainakin myös rajoitan sitä kiukkua sanomalla, että nyt riittää. Muuten meillä tämä ensimmäinen kiukkuaisi vaikka maailman tappiin, koska ei osaa vielä itse rajata. Tai oikeastaan osaa jo nykyään, mutta ei vielä vaikka vuosi sitten osannut yhtään. Älä hätäile! Ei yksikään lapsi tässä maailmassa kasva minkään kasvatusoppaan mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuokin on kyllä totta, että olishan se outoa jos ei ikinä näyttäis sitä omaa tunnetaan. Mutta sitten toisaalta, näyttääkö sitä ehkä liikaakin joskus suuttuessaan.. Tai myös se että jos suututtaa niin paljon että alan itkeä, tai olen vain niin väsynyt ja hetkellinen sietokyky kyrsimisen kestämisessä menee rajan yli. Itse en muista että olisin lapsena nähnyt äidin itkevän muuten kuin joitain koskettavia telkkariohjelmia katsoessa, ja niiden lisäksi vain pari kertaa muistan sellaisia suru/viha itkemisiä. En sitten tiedä eikö hän ole niitä lapsille näyttänyt vai enkö vain muista, en kyllä muista paljoa lapsuudesta että tuota :D Mutta ne pari kertaa muistan selvästi, koska se oli niin outoa että äiti itki (muuten kuin telkkarille tms). Vähän pelottavaakin. Niin mietin vain että mitähän Nöppönen tuumii näistä mun vessaitkuista.. Huoh. No tää nyt meni vähän ohi aiheen.

      Mutta kiitos! Joskus mulle tulee fiilis että ylianalysoinkohan kaikkee ja syyllistyn heti ja kaikesta, ja sitten tällaiset kommentit palauttaa maan pinnalle että hei et ole yhtään niin paskamutsi kuin kuvittelet. Että kiitos! :)

      Poista
  2. Varmastikaan kenenkään äidin tai isän hermot eivät loputtomiin kestä lapsen jatkuvaa huutamista ja kiukuttelua niin, että jaksaisi vaan hiljaa hyssyttelä ja antaa toisen raivota, vaikka kello 3 yöllä. En ainakaan itse pystyisi siihen ja itse samaistun samaan, että välillä pinna palaa nopeasti kiukutteluun ja raivoamiseen. Meillä ei kuitenkaan lapset koskaan yöllä herää, mutta päivällä 4-v poika osaa olla välillä tosi hankala, varsinkin päiväuni aikaan. Turhautumisen tunne iskee, kun mikään ei välillä tepsi ja epätoivoisena kokeilee lempeiden yritysten jälkeen kaikki uhkailu, lahjonta, kiristys menetelmät, jotka eivät yleensä kuitenkaan auta. Toivottavasti siellä tilanne helpottuisi!! Mielenkiintoinen muuten tuo tutkimus kilteistä tytöistä ja ihan asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin noi perus uhkailu, lahjonta, ja kiristys on kyllä vähän turhan usein käytössä. Luulen että kiukkua riittää pitkälti Nöppösen omankin väsymyksen takia: hän nukkuu katkonaisesti noin 11-12 tuntia (siis siitä miinus ne katkokset) eikä nuku päiväunia. Hän on selvästi väsynyt mutta ei suostu päikkäreille, edes päiväkodissa kun muut nukkuvat. Hän on kolmevuotisen elämänsä aikana nukkunut alle 10 yötä huutamatta ja siis ilman suurempia katkoja. Sitten siihen päälle uhma ja myöskin valvottava pikkusisko ja äidin väsymys niin jopa on kaikilla mukavaa.. Mutta todella, jospa se tästä joskus. Meinaa usko loppua, mutta kyllä sitä pitää vain toivoa että hän alkaisi joskus nukkua paremmin ja pääsisi ainakin noista yöhuudoista, jotka kuormittaa sitten niitä päiviä todella paljon. Että kiiitos! :)

      Poista
  3. Huh, saat mut jännittämään, mitä tää vanhempana oleminen oikein tuleekaan vielä olemaan :D Meidän yksvee kun on niiiiiiiin termperamenttinen tapaus, ettäh... Pulassa ollaan täälläkin :D

    Mutta mä kans tunnistin paljonkin samoja tunteita kuin mistä kirjoitit, ei KUKAAN pysty pitämään hermojaan kurissa joka sekunti, tunti, päivä, kun lapsi huutaa ja raivoaa ihan turhista asioista. Mun lapsi on vasta 15kk ikäinen ja on muuten palanut hermot jo useempaan kertaan. Mäkin tunnen välillä tosi huonoa omaatuntoa, kun saattaa ärähtää lapselle "älä jaksa kokoajan huutaa", mutta on pakko muistaa, että ihmisiä me äiditkin ollaan. Ja jos päivät on suurimmaksi osakseen loputonta kitinää ja vinkumista, niin aika hiton kovat hermot saa olla, jos ei siitä oo minällään. Aika hyvin tuossa yläpuolella sanottiinkin mun mielestä, ettei sekään oo ehkä ihan hyvä juttu opettaa, että kestää mitä vaan reagoimatta siihen mitenkään. Sittenhän sä itse tukahdutat sun tunteita ja jos ei niitä koskaan päästä ulos, niin voi käydä vielä huonommin :(

    Don't worry dear. Hermostuminen kuuluu ihmisyyteen, ja me äidit podetaan niin monesta asiasta muutenkin huonoa omaatuntoa, etten anna sun (enkä itseni) potea sitä vielä tästäkin! Hermostua saa ja pitääkin joskus, mutta mun mielestä on hyvä opettaa, että jos tiuskii tai ärähtää, niin pitää myös muistaa pyytää anteeksi :) Elämäähän tää vaan on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Voit sitten täältä lukee että ainakin jollain muullakin on tappelua vähän kaikesta, vertaistuki u know ;D

      Mä oon miettiny tuota lapsen ikää siinä hermojen palamisessa. Kun Hilppula oli pienempi ja karjui pää punaisena jatkuvasti, mulla ei jostain syystä mennyt ikinä häneen hermot. Nöppönen toimi epäreilusti sijaiskärsijänä ja hänelle oli helppo ärähtää turhastakin kun oikeasti ärsytti Hilppulan huuto. Jotenkin sille vauvalle en osannut olla vihainen. En todellakaan tiedä missä vaiheessa olen alkanut "suuttua" Nöppöselle, mutta nyt huomaan että Hilppulan ollessa kohta 1v3kk alan hermostua häneenkin esim. ruokapöydässä, jos sotkee ja paiskoo tahallaan lautasta tms. Kun hän oli pienempi, ei ärsyttänyt enkä hänelle ärähtänyt, nyt alkaa jokin muuttua. Ehkä se että hän ymmärtää enemmän saa minut ajattelemaan hänetkin ihmisenä (:D) eikä vauvana. En tiedä. Ei siis millään muotoa hyvä juttu että suutun kumpaankaan lapseen, mutta minkäs teet. Ainakaan Nöppönen ei enää joudu tiuskittavaksi ihan vain sen Hilppulan jatkuvan taustakarjumisen aiheuttaman stressin takia.

      Tuota anteeksi pyytämistä mun pitäisi itse harjoitella todella paljon. Kamalaa ja noloa myöntää, mutta mun on jotenkin tosi vaikea pyytää anteeksi. Nöppöseltä sitä vaadin kuitenkin aina jos esim. kiusaa siskoa, mutta itse en osaa pyytää anteeksi omaa suuttumistani läheskään aina kun pitäisi. Ihan kuin parisuhteessakin, mun on vaikea pyytää anteeksi. Mykkäkoulu sen sijaan onnistuu :D Ei vaan, oikeasti vakava aihe ja olen tähän kiinnittänyt aktiivisesti huomiota. Harjoittelua, harjoittelua.

      Ja kiitos <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!