Läheisriippuvaisen perheonni



Meillä oli tänään ihana perhepäivä. Mies oli vapaalla, kuten joka perjantai joulun parin viikon lomaan asti. Tosin, onhan hänellä tässä neljä yöreissua peräkkäisinä viikkoina, jolloin joudun pärjäämään keskenäni kotona lasten kanssa. Mutta no, selvisin tästä tämänkin viikon koitoksesta!

Nöppönen oli keskiviikon päiväkodissa. Päivällisen jälkeen siivosin vain nopeasti enimmät sotkut, tein tietoisen päätöksen jättää suuremmat siivoilut myöhemmäksi ja vain istua lattialla leikkimässä. Paras päätös pitkään aikaan, vaikka tiukkaa teki jättää pieni kaaos huomioimatta. Mutta voi miten lapset nauttivat siitä täydestä huomiosta, kun jätin puhelimenkin toiseen huoneeseen (sekin teki tiukkaa some-addiktille). Rakennettiin legoilla koko ilta ja Nöppönen halusi istua sylissä vähän väliä, ihana. Ei sitä aina muista että hän on kuitenkin vielä aika pieni, tulee ihan liikaa toitotettua sitä ”olet jo iso ja reipas tyttö ja sinä osaat itsekin pukea päälle, sisko ei vielä osaa, sinä osaat syödä puuron itse, sisko ei osaa.” Tulee niin huono omatunto, kun yhtäkkiä tajuaa että mitä mä teen päivät pitkät kun olevinaan en yleensä jouda niin paljon vain leikkimään rauhassa. Toki joskus ne tiskit ja pyykit on laitettava ja imuria heiluteltava, mutta joskus olisi niin paljon tärkeämpää keskittyä vain siihen kaikista tärkeimpään: lapsiin. Pitkässä juoksussa varmasti monesti paljon hyödyllisempää, ihan kaikkien kannalta.

Huomion saaminen oli varmasti myös sen illan kannalta merkittävää, sillä iltapalalla tuli paljon vähemmän kiukuttelua kun olin odottanut ja muutenkin iltatoimet sujuivat tosi hyvin. Sänkyyn meno oli totta kai erilainen kuin yleensä, kun nyt ei ollut isi nukuttamassa Nöppöstä, mutta kohtuu hyvin meni sekin. Yksi karkaaminen ja yksi huuto, ei paha. Toki klo 23 oli otettava jo Nöppönen viereen kun hän ei rauhoittunut millään omaan sänkyynsä ja oli jo useasti ulissut, mutta vieressä nukkui sitten hyvin (minä en niinkään, mikä siinä on että lasten pitää aina nukkua poikittain ja potkia naamaan?). Hilppulaa piti imettää uudestaan jo kympin aikoihin kun hänellä oli niin kova hätä, mutta loppuyö meni sitten rauhallisesti. 

Kyllä mulla ehkä vähän itseluottamus tästä kasvoi, kyllä mä taidan yksin pärjätä. Mutta fiilis sen jälkeen kun olin saanut lapset nukkumaan ja lysähdin sohvalle: täällä on niin pimeää ja hiljaista! Tuntui tosi oudolta ja yksinäiseltä ilman Miestä. Me ei olla oltu paljoa erossa, varsinkaan lasten syntymän jälkeen. Kamala ikävä, eikä rauhallisesta hetkestä osannut lainkaan nauttia. Nukkumaankin oli vaikea mennä.





Onneksi miehellä oli tänään sitten lomapäivä. Käytiin HopLopissa ja lapset nauttivat kuten arvata saattoi. Hilppula oli ensimmäistä kertaa mukana niin, ettei vain nukkunut kantorepussa kuten viime talvena. Hän hipsutteli menemään minkä kerkesi ja nauroi katketakseen liukumäessä ja trampoliinissa. Kuinka iso tyttö hän jo on! Silloin kun Nöppönen oli suunnilleen saman ikäinen kuin Hilppula nyt, kävin hänen kanssaan museossa. Otin rattaat ja ajattelin hänen vain istuvan ja katselevan, mutta mitä vielä! Nöppönen viipotti menemään ja siellä tajusin, että jestas sentään mun lapsi osaa oikeasti kävellä! Siis ihan kunnolla, juosta melkein! Nyt olen kyllä tajunnut Hilppulan kävelleen jo pitkään todella hyvin, mutta kaikki se kiipeily ja yksin putkiin ja tunneleihin ryntääminen ja portaiden nousu, sekä yksin suuren liukumäen lasku (laskin kyllä vieressä, mutta itse hän siihen mahalleen pylly edellä kampesi) taas kirkastutti sitä ajatusta: meillä ei todellakaan asu enää vauvaa, me emme ole enää vauvaperhe. Niin haikeaa! Mulla oli siellä HopLopissa varmaan sellainen ihme haaveksiva virne naamalla kun katselin mun ihania ja (yllättävän) isoja lapsia. Olin ”kuin  haaleessa veessä”, kuten mun porukat sanoisivat. Saatoin todeta Miehellekin, että ”Nää on jo niin isoja ja tämmösessä kun näkee näiden riemun, niin aina tulee vaan enemmän mieleen miten ihana se kolmas lapsi olis sitten joskus…” No, paino on edelleen sanoilla sitten joskus.



"Anna kun äiti halaa, älä karkaa!"

Lapset väsähtivät kaikesta riehunnasta ja menihän se lounaan syöminen huutamiseksi (Hilppulalla kyllä riittää temperamenttia, hän karjui noin 10 minuuttia lattialla seisten, otsaa tuoliin nojaten ennen kuin suvaitsi tulla syömään), mutta nukahtivatpa ainakin heti autoon (myös Nöppönen!). Mentiin kaupungille ja saatiin syödä kiinalaista kaikessa rauhassa ennen kuin lapset heräsivät. Kotona saatiin vielä Miehen vanhemmat illaksi vieraiksi ja Nöppönen oli tietysti mielissään, eikä Hilppulakaan huutanut yhtään (heille siis, muuten kyllä :D). Miehen äiti totesikin: ”Voitteko kuvitella, Hilppula kävi minun sylissä?” Meidän pieni Mielensäpahoittaja alkaa päästää irti ihmisvihastaan!

Huomenna onkin sitten aamulla Nöppösen satubaletti, ja iltapäivällä koittaa epätodellinen hetki: TREFFIT Miehen kanssa! What?! Mun porukat tarjoutuivat vahtimaan lapsia että me päästään syömään ravintolaan, jonka he vielä tarjoavat meille! Ihan mahtavaa, odotan niin innolla. Ja samalla mietin että osataanko me puhua muusta kuin lapsista. :D Mutta siis ihanaa, huippua, ja pari muuta ylistyssanaa tähän. Kiitos! 



Huomista odotellessa voikin nyt sitten kaivautua vielä Miehen kainaloon hetkeksi, ihanaa kun olet kotona muru. <3



2 kommenttia

  1. Oi tuo liukumäki kuva hehkuu kyllä iloa! Nauttikaahan treffeistä! Meilläkin on yksi vauvavapaa yö tiedossa ens viikonloppuna, neiti menee isonummonsa luo yökylään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hilppula on kyllä siinä niin mahtavan näkönen! Ja kiitos, oli kivat treffit ja hyvä ruoka, ja lapset oli ollu kiltisi :) Huippua ja rentouttavaa vauvavapaata teille!

      Poista

Kiitos kommentistasi!