Mihin on kadonnut mun iloinen lapsi?



Meillä taitaa olla kolmevee-uhma kivasti valloillaan. Jotenkin en edes huomannut sellaista kovin seesteistä vaihetta tuon kaksvee-uhman jälkeen, sitä odottelin tässä… Mutta nyt on kyllä todettava että elämä on pelkkää huutamista ja vääntämistä joka saakelin asiasta. Viikon sairastelu (lasten) ja sisälläolo ei toki ole helpottanut tätä itse kunkin seinille kiipeilyä ja pään räjähtämistä.

Aamu alkaa jo ennen aamupalaa huutamalla, jatkuu temppuiluna puurolla (tänään Nöppösen aamupalaan meni kevyet 2,5 tuntia) ja kärjistyy kaariraivareihin kun jokin juttu ei mene leikissä oikein. Lounaalla taas temppuillaan eikä syödä, päikkäreitä ei missään nimessä nukuta vaikka silmät ovat jo punaiset (okei, ei Nöppönen ole päikkäreitä nukkunut yli puoleen vuoteen, mutta on hän ihan poikki kun yökin on niin katkonainen) ja päivällinenkin on hanurista. Isin töistä saapuminen ilahduttaa aina, mutta riemu on lyhyt ennen kuin vedetään taas päivän kolmaskymmennesseitsemäs tappelu. Ilta on yhtä helvettiä, molemmat lapset karjuvat ja puuroa ei suostuta syömään, hampaiden pesu aiheuttaa kilarointia ja yöpuku on aina just se väärä. Nukkumaan käydään vartin huutotaistelun jälkeen (sen 45 minuutin puuro+iltatoimet taistelun lisäksi), ja huuto jatkuu pitkin yötä (myös silloin, jos tulee viereen nukkumaan). Siis voi hyvänen aika! Kyllä muuten uuvuttaa. Pitäisi varmaan alkaa pitää korvatulppia koko ajan.

Ehkä ärsyttävintä sen ainaisen huudon ja tottelemattomuuden lisäksi on se komentaminen. Jos esim. kiellän Nöppöstä tunkemasta käsiä maitolasiin, hän vihaisesti komentaa ettei äiti saa työntää käsiä lasiin. Hän toistaa ja matkii kaiken mitä sanon, ja äkäisesti ojentaa ”Nyh N___ koo su”, eli ”nyt Nöppönen komentaa sinua”. Nöppöstä ei kuulemma saa komentaa lainkaan ja hän saattaa todeta, että menee itsekseen leikkimään omaan huoneeseen kun äiti on niin tyhmä. Miten raivostuttavaa! Joka asiasta väännetään pitkään ja hartaasti, ja puolen minuutin päästä uudelleen. Ziisös.

Ja se yöhuutaminen. Ja kun se ei lopu sillä että menee luokse. Ei oikein riitä kärsivällisyys kaikkeen, jumaliste.


Äiti niin haluis höpsötellä sun kanssa jos et kiukuttelis koko ajan!



Äiti on nyt vähän uupunut tähän touhuun, oli (taas) rankka päivä. Ilta oli yks hermojen verilöyly ja naapurit varmaan miettii että millä me tuota lasta kidutetaan. No, esim. puuron syönnillä ja hampaiden pesulla… Ja nyt tuolta makuuhuoneista kuuluu jo huutamista, molempien lasten. Huokaus. En uskalla edes ajatella vielä keskiviikko-iltaa, kun Mies on työreissullaan ja joudun olemaan ensimmäistä kertaa molempien lasten kanssa yksin yön. Eihän siinä muuten, kyllähän sen illan raivobileet kestäisi jos tietäisi että yön ne nukkuvat hyvin. Vaan meillä kun voi laskea melkein yhden käden sormin ne yöt, että vain toinen lapsi huutaa. Tähän joku kirosana. 

Minä niin kaipaisin semmoista iloista Nöppöstä, jota maailma ei potki koko ajan päähän ja joka ei potki siten äitiä päähän joka sekunti. Juuri kun Hilppula alkaa olla ihmisystävällisempi eikä karju jatkuvasti, Nöppönen aloittaa äänekkään draamailunsa. Niin kai se sitten menee kuten Äitilandian Helena aina toteaa: ”Skeidan määrä on vakio.”

No, jospa jo huomenna olen kasvattanut itselleni lehmän hermot. Eihän sitä ikinä tiedä.


P.S. On se Nöppönen silti ihana. Joka päivä tulee hetkiä, kun olen vain ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen hänestä, ja ylpeä miten hieno tyttö meillä on. Kaikesta äänenkäytöstä huolimatta, ja vaikka valivalivalitan, meillä asuu ihana pieni ihmisenalku. Rakas Nöppönen.


6 kommenttia

  1. Voih, mäkin tiedän ton tunteen kun kaiken sen ärsytyksen ja väsymyksen ja turhautumisen jälkeenkin kuitenkin sitä karjuvaa, kiljuvaa, potkivaa, lankuttavaa ja repivää mukulaansa rakastaa niin paljon! Mä en tiedä mikä kausi meillä on alkanut, mutta kaksi päivää ollut yhtä karjumista, kiljumista, potkimista, lankuttamista ja repimistä, jos pieninkin asia menee vastoin herran tahtoa (esim. ei saa piirtää mustekynällä sohvaan). Ah, on tää lasten kasvattaminen vaan niin ihanan rauhallista ja seesteistä, onneksi on itelläkin loputtomat lehmän hermot, eikä koskaaaaan ärsytä! :D Hah, nii vissii! :D

    Noh, tulipa turistua nyt omiakin ärsytyksiä, tarkoitus oli sanoa, että koita kestää <3 Kyllä kai se tästä vielä joskus helpottaa? Sitten, kun niitä saa kaksvitosena potkia maailmalle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, jospa tämä on taas niitä kuuluisia vaiheita ja hetken kun kestää niin menee ohi.. Tosin, en tosiaan huomannu mitään älyttömän seesteistä aikaa tuossa kaksvee-uhman jälkeen että tuota.. :D Mut hyvä kuulla että muillakin näytetään tunteita voimakkaasti, niin meillä ainakin! :D

      Poista
  2. Jos tarvii ja siitä on mitään hyötyä ni voin oikeesti mielelläni lähteä joskus Nöppösen kanssa vaikka leikkipuistoon leikkimään, ja otan vaikka Hilppulankin sitten kun vieraan mukaan uskaltaa niin saat sinä hetken levätä. Jos se vähänkään helpottaa niin saa ja pitää pyytää apuun :) Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  3. 3v on kyllä ihana uhmaikä! Vaatii itseltään paljon kärsivällisyyttä ja määrätietoisuutta, että saa hommat sujumaan.. Meillä tuntuu pahin uhmaikä alkavan nyt 4-vuotiaana :D Joka asiassa pitää tehdä juuri oman pään mukaan. Onneksi nämä on ohi meneviä vaihteita ja onhan ne silti vaan niin ihania, vaikka koettelevat äidin hermoja urakalla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kyllä vaatii itseltä ihan aktiivista ajattelua, että tämä on sitä uhmaa ja tässä pitää vaan olla määrätietoinen. Jos antaa lapsen ärsyttää niin eniten ärsyttää se oma provosoituminen. Tämä on siis työn alla mulla.. :D Ja siis kääk, toivottavasti meillä ei uhma taas pahene 4-vuotiaana! Vaikka onhan näitä vaiheita vaiheen perään, aina joku vaihe menossa. Silti niin ihania omia persooniaan ja mahtavia tyyppejä <3 Ja hei kiva kun kommentoit! Pitääkin käydä sun blogia vilasemassa :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!