Kun pelkäsin lapsen kuolevan syliin



Se on pysäyttävä hetki, kun joutuu pelkäämään lapsen kuolevan käsiin. Kun lapsi on sininen ja veltto, eikä hengitä. Kun et tiedä, alkaako lapsi hengittää. Kun ehdit miettiä sekunneissa sen kaikkein kauheimman. Kun elämä vilisee silmissäsi. 

Se oli pahin ja pelottavin tilanne, minkä olen joutunut kokemaan.

Se tapahtui viime maanantaina kello neljä iltapäivällä. Lapset riekkuivat sohvalla, kuten niin monena muunakin päivänä. Itsekin loikoilin sohvan reunassa uupuneena. Kohta kuului kumahdus ja Hilppula makasi selällään lattialla. Hän alkoi huutaa, nostin hänet nopeasti syliin ja lähdin kävelemään keittiöön. Yhtäkkiä huuto loppui ja hän meni täysin veltoksi. Hän muuttui nopeasti siniseksi ja korisi kummallisesti. Hän ei hengittänyt.
 
En voi sanoin kuvailla sitä pakokauhua, mikä iski välittömästi. Juoksin sohvan luo, mietin miten päin pidän lasta että hän alkaisi hengittää. Tajusin, että hapenpuute vaikuttaa nopeasti, ja apua olisi soitettava samalla kun elvytän. Nappasin Hilppulan mukaan, juoksin rappukäytävään ja kilisytin naapurin ovikelloa hädissäni. Samalla kävin polvilleni, taputtelin ja heiluttelin Hilppulaa ja puhalsin hänen kasvoilleen. (Joskus olen kuullut, että kasvoille puhaltaminen saa hengittämään, jos lapsi esim. raivoaa niin kovasti että alkaa happi loppua ja iho sinertää. Tiedä sitten onko siinä perää.) Naapuri avasi oven ja kiljuin häntä soittamaan ambulanssin, koska lapsi ei hengitä. Paniikissa mietin, miten se tämän kokoisen (1,5v) elvyttäminen menikään, oliko se vain sormilla painellen vai nyrkillä? Puhalsin ja taputtelin, vaihdoin asentoa. En oikein tiedä mitä tein, en muista enää shokiltani. Kun naapuri palasi ovelle puhelimen kanssa, Hilppula alkoi hengittää ja lopulta huutaa. Olin niin huojentunut, että meinasin lyyhistyä siihen paikkaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että itkin aivan hillittömästi.

Pääsin sohvalle ja puristin Hilppulaa sylissäni. Nöppönen itki kainalossani peloissaan. Minä itkin niin kovaa, että tunsin melkein tukehtuvani siihen. Soitin Miehelle, että tule heti kotiin. Näin jälkeenpäin kun mietin, niin on ollut aika järkyttävää Miehellekin saada sellainen puhelu. En pystynyt itkultani puhumaan kunnolla, eikä kumpikaan meistä nyt muista mitä sanoin hänelle. Shokissa molemmat. Nöppöselle selitin, ettei ole enää mitään hätää. Äiti vain säikähti tosi kovasti, että Hilppulalle sattui pahasti.

Soitin hätänumeroon. Ambulanssi ei tullut mitenkään kiireellä, koska tilanne ei ollut enää päällä. Mies ehti kotiin juuri ennen sitä. Minä menin Hilppulan kanssa ambulanssilla Miehen tullessa Nöppösen kanssa meidän autolla perässä. Ompahan nyt sekin kyyti koettu. Toivon että jää viimeiseksi.




Olin Hilppulan kanssa yötä lastenosastolla tarkkailussa. Häntä heräteltiin muutama kerta yön aikana ja katsottiin pupillien reagointia lampulla. Itse en pystynyt peloltani juuri nukkumaan, vaikka hoitajat vakuuttivat että voisin olla rauhallisin mielin. Torkuin muutaman tunnin verran kolmessa eri pätkässä. Ahdisti suunnattomasti, sillä Hilppula tuntui joka herätyksellä niin kovin uniselta ja vaikeasti heräävältä. Aamullakin hän heräsi todella hitaasti ja nukahti vielä syliini, vaikka hän ei todellakaan ole mikään sylinukkuja. Itkin taas. Mietin sitä jokin aika sitten sattunutta tapausta, jossa vuoden ikäinen oli melkein kuollut koska aivoverenvuotoa sängystä putoamisen jälkeen ei oltu havaittu aikaisemmin.

Lääkäri antoi aamukierrolla luvan kotiutua (ei kyllä tutkinut kovin kummoisesti Hilppulaa, tunnusteli mahaa ja että onko päässä kuhmua). Minä halusin kuitenkin jäädä vielä, koska Hilppula tuntui oudolta ja väsyneeltä. Iltapäivällä sitten neljän aikaan lähdettiin kotiin, kun tapaturmasta oli kulunut 24 tuntia eikä mitään ongelmia ollut ilmennyt (kotiuttava lääkäri ei edes koskenut Hilppulaan, katsoi parin metrin päästä että ok kotiin vain). Seuraavanakin yönä kotona heräteltiin Hilppulaa, varmuuden vuoksi.

Hilppula on ollut ihan oma itsensä eilen ja tänään. Kiipeilee sohvalle (!) ja saa meidät vanhemmat hätäilemään sydän kurkussa. Nyt sitä kyttää haukkana jatkuvasti, kompuroiko se jotenkin enemmän tai onko se jotenkin poissaoleva? Tämä hätä ei varmasti poistu koskaan. Tulen varmasti elämään nämä pelot aina uudestaan, kun lapsille sattuu jotain (ja heille totta kai tulee sattumaan elämässään vielä). Minä itse olen pudonnut lapsena sängyltä pomppimisen seurauksena, ja mennyt samalla tavoin siniseksi ja veltoksi. Äitini eli nuo yli 20 vuoden takaiset kauhunhetket uudestaan kun puhuttiin puhelimessa maanantai-iltana. Ne tunteet ovat jääneet todella elävästi mieleen. (Hän myös mainitsi, että oli ihan kamalaa katsoa mun voltteja ja muita hyppimisiä, kun harrastin cheerleadingia nuorempana.)

Nöppösen kanssa pitäisi varmaan jotenkin aktiivisesti käsitellä noita pelottavia hetkiä vaikka leikkimällä tai piirtämällä tilanne. Hän kertoo kaikille, että Hilppula joutui sairaalaan koska sillä oli sininen pää. Nöppönen säikähti tilannetta tietenkin kovasti: yhtäkkiä minä kiljun, itken, juoksen rämpyttämään naapurin ovielloa. Minä huudan, Nöppönen huutaa, koirat haukkuvat ja rappukäytävässä kaikuu. Onneksi lopulta myös Hilppula huutaa. Itken hillittömästi. Hui kun vieläkin menee kylmiä väreitä tätä kirjoittaessa. 



Paljon sitä ehtii mielessä käydä asioita lyhyessä ajassa. Todellisuudessa Hilppula oli hengittämättä varmaan noin minuutin, mutta voin kertoa että tuntui muuten piiiitkältä minuutilta. Vaikka toisaalta kaikki kävi niin äkkiä, ettei sitä ehtinyt kuitenkaan tajuamaan kunnolla. Paljon siinä ehti silti ajatella: herrajumala se ei hengitä, se on sininen, mitä minä teen, apua MITÄ MINÄ TEEN, en osaa, voiko sitä näin heiluttaa ja oisko sitä saanu ees siirtää jos sillä olikin joku niskanikama nurin, pakko saada soitettua apua samalla kun elvytän, miten tätä elvytetään, HENGITÄ, apua se ei hengitä, herrajumala SE KUOLEE tähän mun käsiin mä en kestä, ei näin voi käydä meille, HENGITÄ NYT APUA!! Ja sitten hän alkoi hengittää. Luoja sentään että se huutaminen toi helpotuksen. 

Näin myöhemmin sitä tajuaa, että siinä olisi voinut käydä todella huonosti. Usein sohvan edustalla on lasten kuljettamia leluja, esim. puisia leikkiruokia siinä on usein (kuten juuri tälläkin hetkellä!). Jos siinä olisi ollut juuri sopivasti alla joku kova ja teräväreunainen lelu, kuten vaikka puinen kakkupala, olisi käynyt varmasti paljon pahemmin. Onneksi ei ollut, ja mattokin osui kohdalle.

Kyllä sitä taas muistaa, mikä on kaikista tärkeintä. Ja miten sitä saa olla onnellinen ja kiitollinen. Ne kauheat sekunnit, kun ehdin pelätä lapsen todella kuolevan käsiini, jäävät varmasti ikuisesti takaraivoon jyskyttämään. Ajatus on niin musertava, ettei sitä oikein kunnolla voi edes mieleen päästää.




48 kommenttia

  1. Voi KAMALA! Mulla meni aivan kylmätväreet! :( Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin nyt. Kamala tapaus silti jää varmasti kummittelemaan pitkään teidän kaikkien mieleen! <3

    Latasin joskus koneelle elvytysohjeet:
    https://www.punainenristi.fi/materiaali/elvytysohjeet

    Luen aina välillä näitä, vaikka olen käynyt ensiapukurssin, mutta en ole päivittänyt korttia enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No varmasti jää. Tänäänkin lapset kiipes huomaamatta sohvalle riekkumaan kun laitoin keittiössä tiskejä, kyllä muuten mamma pomppas.. Pitääkin kerrata noita elvytysohjeita, en minäkään enää muista kunnolla vaikka ensiapukurssin olenkin käynyt (mutta siitä on 4 vuotta). Kiitos linkistä! <3

      Poista
  2. hui! Onneksi ei käynyt pahemmin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta! Olis voinu käydä vaikka kuinka huonosti.. Ai kamala.

      Poista
  3. Kyllä kun velimies kerto mitä tapahtu ja nyt kun tämän luki niin eli täysin ne hetket mitä Aatamin kanssa kävi ekan kerran, samat ajatukset mitä sullakin tuossa. Ja tosiaan ne muistot sieltä ei hälvene varmasti koskaan, mikään ei oo jääny niin selkeesti päähän kun Se tapahtuma. Se on maailman pysähdyttävin tunne pitää sinistä velttoa lasta käsissään. Hilppulalle pusuja ja voimia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävi mullakin mielessä että tämähän on melkein sama kun teillä sillon. Ihan hirveetä. Hirveeltä se tuntu sillonkin ja itkin sillonkin teidän puolesta, mutta ai että kyllä sen vaan nyt vielä tuntee rinnassa niiiiin paljon enemmän mitä kauhua sinäkin jouduit kokemaan. Kyllä saa olla sydän syrjällään.. Ja todellakin tuntuu se velton lapsen paino sylissä vieläkin. Itkettää tämän kirjottaminenkin.
      Että aika super sinäkin ja haleja sinne <3

      Poista
  4. Mua taas itketti kun luin tämän :'( voin vaan kuvitella sen pakokauhun. En keksi mitään niin hirveää kuin oman lapsen kuolema :'( Onneksi tässä oli onnellinen loppu <3

    Mutta mua kyllä vähän ärsyttää lääkärit, tutkisivat tarkemmin edes vanhempien mielenrauhan takia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmasti mitään niin hirveetä voi ollakaan. Vaikka sitä ehdin siinä pelätä, ihan todella, niin ei sitä kuitenkaan ehtinyt siinä tilanteessa onneksi liikaa tajuamaan. Siis siinähän ois voinu ihan lamaantua että ei herrajumala nyt se muuten oikeesti kuolee enkä voi sille mitään. Tajusin sen tavallaan, mutta kuitenkaan en varmaan ihan kun kuitenkin pystyin toimimaan. Tai en tiiä. Tuntuu että muistikuvat hyppii miten sattuu kun oli niin shokissa.
      Ja minuakin ärsyttää kyllä ne lääkärit! Siis ymmärrän että ei kuvata jos ei ole kunnon oireita, koska onhan siinäkin riskinsä kun pitää nukutuksessa se tehdä. Mutta siis silti. Ois nyt voinu vähän enemmän ku vilkasta tyyliin ovelta että joo voi lähtee kotiin ei tässä mitään, tulkaa sitten takasin jos jotain ilmenee. Jep..!

      Poista
  5. Voi miten kamala tilanne! Onneksi tyttö on nyt kunnossa. Voimia äidille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli. On onneksi jo oma itsensä, ei edes uupunut tai mitenkään pökkelö. Kiitos <3 Ihmettelen että en ole vielä nähnyt painajaisia tuosta! Niitä ootellessa, hrrrrr..

      Poista
  6. Hui ihan kamala tilanne! Onneksi ei käynyt pahemmin. Mä osaan ja silti en osaa kuvitella tommosta tilannetta, ihan sydän syrjällään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli kyllä osuvasti todettu, että sen tilanteen osaa ja ei osaa kuvitella ennen kuin sen kokee. Tavallaan olin minäkin ajatellut joskus että jos jotain vastaavaa kävisi, miten toimisin ja kuinka nopeasti saisin apua. Mutta ei sitä pakokauhun puristavaa tunnetta silti voi ennalta tuntea, tai toisaalta sitä helpotuksen määrää kun lapsi alkoikin hengittää. Mutta sinänsä hyvä että olin ajatellut kaikkea kamalaa (siis mullahan on toimintasuunnitelma myös esim. murtautujien varalle :D) koska ihmeen hyvin ja rauhallisesti (vaikkakin huutaen) osasin kuitenkin toimia. Oisin kuvitellu lamaantuvani shokkitilanteessa. Mutta hui. Kylmät väreet menee. Ihan kamalaa.

      Poista
  7. Voi apua! Mä en vaan voi lopettaa itkemistä täällä! Ihan hirveään tilanteeseen jouduitte, onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin! <3

    Huh, oot taas osannut toimia niin hyvin!
    Apua.. meilläkin kiipeillään sohvilla ja monet kerrat on tultu rysähtäen alas. Huh, pitää ehkä taas alkaa kieltää noita omiakin nappuloita enemmän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en minäkään, hanat aukee taas kun näitä kommentteja lukee ja kirjottaa vastauksia. Onneksi todellakin <3 Sitä tunnetta ei kyllä voi eikä halua kuvitella, mikä olisi tullut jos olisi se pahin käynyt.. Vaikka sitä siinä ehti jo ajatella, mutta ei sitä voi tietää jos ei kohdalle osu. Ai kauhee kun itkettää :'(

      Ja siis joo oon itekin aika yllättynyt että osasin kuitenkin toimia shokkitilanteessa enkä lamautunut täysin! Tuohon ylle kirjotinkin että en tiiä johtuisko siitäkin että oon ajatellu tämmösiä kamalia asioita, että mitä jos. Mitä tekisin, miten sais apua kaikista nopeimmin. Ja nään sellasia "valveunia", tai siis nään tapahtumia mielessäni mitä ei oikeesti tapahdu. Mutta kuvittelen, vilkas mielikuvitus. Se on tosi ahdistavaa välillä, mutta ehkä se autto että mulla oli periaatteessa toimintasuunnitelma kuitenkin selkärangassa. Tai ehkä kaikki tekis näin! Tuntu ainakin tulevan luonnostaan, vaikka luulin olevani lamaantuja.

      Ja siis onhan meilläkin tiputti aikasemminkin sohvalta tai Nöppönen tippui sillon jokin aika sitten sängystä yöllä ja tuli se aivan jäääääätävä patti otsaan heti. Ei vaan noin pahasti ole ennen pudottu, ja todella toivon että jäisi viimeiseksi. Ensi kerralla ei välttämättä ole yhtä hyvä onni onnettomuudessa. Mutta silti, ei sitä lasten kiipeilyä ym. voi kokonaan kieltää. Ei siihen pysty, eikä se ole myöskään hyväksi. Kyllähän lasten kuuluu kiipeillä ja pomppia, siitä he oppivat kehon hallintaa ym. Mutta tästä eteenpäin yritän olla vielä tarkempana ottamassa koppia, vaikka tietenkään siihen ei aina ehdi kun tilanteet sattuu sekunneissa. Ja sellainen yhdessä riekkuminen on nyt kiellettyä, sohvalla saa edelleen olla mutta siinä ei yhdessä hypitä käsi kädessä selälleen heittäytyen.

      Poista
  8. Voi hurja, kamala tilanne! Onneksi asiat kääntyivät parhain päin, tuollainen säikyttää ihan varmasti todella pahasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä, ja tunne ei varmasti ikinä unohdu. Äitinikin puhelimessa itki, kun muistot omista kauhunhetkistä minusta sinisenä palasivat mieleen niin voimakkaasti. Onneksi kaikki hyvin kuitenkin <3

      Poista
  9. Hui kauhia =( Noi tollaset on just niitä tilanteita, joita minä päivittäin pelkään. Onneksi osasit toimia ja selvisitte <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No todellakin, ihan järkyttävää kun koko ajan joutuu pelkäämään lasten puolesta! Enkä haluaisi heitä silti pumpulissa pitää, tasapaino pitäisi löytää ettei ala nyt koko ajan kieltää kaikesta.. Oivoi. Mutta onneksi nyt kaikki on hyvin <3

      Poista
  10. Kamala tilanne, onneksi kaikki kääntyi lopulta hyvin <3 Mutta tunne ja muisto tilanteesta säilyy varmasti aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Niimpä. Värisyttää ihan. Ja on se kyllä jännä, että siinäkin hetkessä ehdin ajatella että "ei näin voi käydä meille". Koska ainahan ne kamalat jutut jollekin tapahtuu, sitä vaan jotenkin on niin epäuskoinen että eihän nyt meille. Vaikka eihän sitä voi tietäää. Hui kun ahdistaa.

      Poista
  11. Kuullostaa tikahtumiselta, sanoiko ne mitään että oisko sitä?? Meillä tuota tapahtuu aika useasti, 3:lla lapsella 4:stä on sitä ( kun käy tarpeeksi kipeää tai suuttuu niin lopettaa hengittämisen, huulet ja kasvot alkavat sinertää ja menee ihan veltoksi,silmät pyörähtää ympäri.) Se on aika pelottava tilanne kun ensimmäisiä kertoja niin käy,mutta kasvoille puhaltaminen, RAUHALLISUUS ja rauhallinen puhe,lapsi rintaa vasten monesti auttaa. Joskus olen riisunut äkkiä housut ja vienyt ulos pakkaseen,lapsi säikähtää kylmää ja alkaa hengittään. Lapsi ei kuole siihen kun alkaa hengittään siinä vaiheessa kun taju karkaa mutta se on kauheaa katsottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kukaan siitä maininnut, mutta nyt kun googlettelin affektikohtauksen niin jollain tapaa voisi olla ehkä. Mutta ymmärsin kuitenkin että liittyy enemmän raivokohtaukseen? Ja siis oonhan minä itseasiassa tuon tiennytkin, tai siis että esim. vauva voi huutaa niin paljon että alkaa mennä siniseks ja lakkaa hengittämästä. Ja just tuota kasvoille puhaltelua kokeilin nytkin. Mutta en tosiaan tiedä. Sairaalassakaan ei juuri tutkittu, aivotärähdysseuranta vain oli. Päässä ei ollut edes kuhmua!
      Ja siis ai kauheeta, kolmella neljästä! Kyllä ois mulla sydän kurkussa jatkuvasti jos tuommosta tapahtuis useinkin :O Hui! On varmasti kauheeta katsottavaa, vaikka tietääkin miten toimia ja tietää sen menevän ohi.

      Poista
    2. Joo,siis kova kipu on yksi mistä meillä sitä tulee! juuri yksi päivä 1v2kk ikäinen kaatui ja löi päänsä...alko "kouristamaan" ja lopetti huudon...Kylmän viileesti vaan rauhottelin ja puhaltelin kasvoille. Mä sinuna ottaisin neuvolassa puheeksi tuon,koska tuo kuullostaa juuri siltä mitä meilläkin on. Meillä ne sanoi neuvolassa ettei alle 1v sitä tule,mutta meillä se alkoi jo synnytys-sairaalassa yhdellä. Vaikka kuullostaa ehkä kauheelta,nii minä vanhana konkarina sanon että niihin tottuu ja oppii toimimaan niiden kanssa,eikä ne enään pelota! Enkä suojele lapsia mitenkään itkemiseltä,tiedän vain että jos huuto kuuluu ja loppuu yhtäkkiä niin silloin juostaan ottamaan lapsi kiinni,ennenkuin kaatuu maahan(kun taju karkaa). Teit ihan oikein että puhalsit kasvoille..seuraavalla kerralla jos samanlainen tulee,niin et enää säikähdä niin paljon! Se eka kerta on pahin!! Kysele jos jotain kysymyksiä tulee mieleen...voin vastata :)

      Poista
    3. No ohhoh! Jaa, pitää ehkä manita. Meillä onkin 1,5v lääkärineuvola tulossa. Ihmeellistä minusta että sairaalassa ei kukaan sanonu että vois olla tällaista! Just sielläkin miettivät, että mitenhän se on ensin alkanu huutaa ja sitten menny veltoks ja hengettömäks. Eikä heti mennyt, jos kerran happi vaan karkasi keuhkoista. Jaa'a. Pitääpä olla tarkkana, jos tämmöiseen olisi taipumusta. Mutta jos tämä sattuisi uudestaan (ja todella toivon ettei satu) niin menen varmaan silti melkoiseen paniikkiin. Hui kun ahdistaa vieläkin.
      Kiitos paljon kommenteistasi!

      Poista
  12. Hui kamala, en edes uskalla ajatella, miten olisin itse vastaavassa tilanteessa osannut toimia tai selvinnyt. Onneksi kaikki päättyi hyvin <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla ylempänä kirjoitinkin, että mä oon miettiny kaikkee kamalia tilanteita ja nään sellaisia "valveunia". Eli esim. jos kävelen lammen rannassa lapsen kanssa, saatan kuvitella ja ihan "nähdä" mielessäni miten hän juoksee jäälle ja uppoaa. Ja mitä minä teen, kuinka toimin ja miten otan kaulahuivin köydeksi ym. Nämä tilanteisen kuvittelut on mulle niin arkipäivää, että en ees tajua miten kaikki ihmiset ei koko ajan näe näitä :D Mutta ehkä sekin auttoi toimimaan, että olin tätäkin joskus kauhulla kuvitellut. Tai sitten se on vaan luontainen reaktio ja kaikki toimisivat näin selkärangasta. En tiedä. Mutta onneksi kaikki kävi hyvin, huh <3

      Poista
  13. onneksi, onneksi kaikki kääntyi parhain päin teillä!!
    mä olen kokenut vähän samantyylisen tilanteen: http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2014/09/kiitollinen-elamasta.html
    samat fiilikset kyllä jäi, kiitollisuus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis hui kun luin tuon sinun jutun! Ai kauheeta mikä tilanne siinäkin! Onneksi osasit toimia hienosti ja kaikki meni parhain päin. Mutta siis apua. Väristyksiä menee. Se on niin pienestä kiinni oikeasti. Ai kauheeta. Kiitollisuus todellakin <3

      Poista
  14. Hurjan kuuloinen tilanne.. Alkoipa ahdistaa! Mitenköhän sitä itse toimisi vastaavassa tilanteessa..? :/

    -jules

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta :/ Eipä sitä varmaan tiedä ennen kuin/jos joutuu johonkin paniikkitilanteeseen. Minä ajattelin olevani lamaantuja, mutta näköjään jalat juoksi varsin nopeasti.. Onneksi saa halia ja pusutella pientä eikä käynyt pahasti <3

      Poista
  15. Tapahtuma mihin ei voi koskaan varautua, koska se tulee aivan puun takaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ONNEKSI! Huh! Voin vain kuvitella miltä sinusta on tuntunut. Kannattaa isomman kanssa käydä asiaa läpi tosiaan ettei jää vaan traumoja ja pelkoa.

    Lapsen ensiapukurssi kuuluisia kuulua kaikille ja neuvolan yhteyteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No todellakin ensiapukurssi olis kyllä niin hyvä olla neuvolan kautta kaikille! Tuo olis hyvä idea.
      Tunteet oli kyllä hyvä päästä itse kirjaaman ylös, oon huomannu että tämä kirjottaminen on aika terapeuttista. Blogiin kun saan valittaa jostain niin heti on parempi mieli, tai toisaalta hypettää jostain ihanasta ja hyvä mieli vaan kasvaa. Tai tässä tapauksessa, terapialta melkein tuntui kun oikeasti mietti mitä siinä kävikään ja missä järjestyksessä ja miltä minusta tuntui missäkin vaiheessa. Nöppönen puhuu vieläkin paljon tapahtuneesta, ja saattaa ihan ihme tilanteissa mainita siitä. Esim. tänään Ikean vessassa yhtäkkiä sanoi että säikähti silloin kun Hilppulan pää meni siniseksi ja ambulanssi tuli. Voi toinen <3

      Poista
  16. Kuulostaa ihan affektikohtaukselta. Ensiapuluennolla sanottiin joskus, että on tosiaan tosi säikäyttävä tilanne helposti, mutta oikeasti täysin vaaraton. Toivottavasti teillä kohtaus ei uusi. Kannattaa lukea toisten kokemuksia affektikohtauksista googlesta niin ehkä helpottaa ja osaa varautua. Toimit tosi hienosti! Voimia järkytyksestä toipumiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja mä näen myös noita "valveunia". Oon lapsesta asti nähnyt ja välillä uppoudun niin niihin, että itku pääsee. Kai jotain herkkyyttä se on. Itsekin oon mielikuvaharjoitellut siis monet tilanteet läpi.

      Poista
    2. Joo pitää googlailla vielä enemmän tuota ja kysyä vaikka neuvolalääkärissäkin, kun se 1,5v tarkastus on tulossa. Ai kauheeta jos tulee uudestaan! Vaikka siihen osaisikin suhtautua varmaan eri tavalla, mutta silti.. Ei siihen paniikkiin silti varmaan tietokaan valmista tarpeeksi.
      Ja siis todellakin, minäkin näen niitä valveunia tosi paljon. Ja jonkin tilanteen, vaikka tulipalon saatan kuvitella todella useasti. Eri tavoin pelastautumissuunnitelmia ja myös sitä samaa tapaa kerraten. Edellinen asuntomme oli 2. kerroksessa, jolloin kuvittelin varmaan kymmeniä ellen satoja kertoja saman tilanteen samalla tavoin: jos meille tulisi jotain tunkeutujia, kuinka menisin parvekkeelle ja minkä tuolin laittaisin lasien eteen ja missä järjestyksessä laskisin lapset (ja koirat) alas parvekkeelta kuvittelemani lakanan avulla. Melkein halusin säilyttää sitä saakelin lakanaa parvekkeella. Ne on kauheen eläviä näkyjä! Mieli käy ihan ylikierroksilla. Ja mullakin nämä on ollu varmaan niin pitkään kuin muistan, tai siis ainakaan en muista etten olisi näitä joskus kuvitellut. Hyvä tietää että jollain muullakin on tätä, en ehkä niin sekopäinen olekaan.. Niiltä osin ainakaan (:D).
      Ja kiitos <3

      Poista
    3. Minäkin nään/ajattelen nuita "valveunia"! Oon aina ajatellu että oon jotenki outo ku nään niin selkeesti miten miehelle tai pojalle sattuu jtn ja yritän vaan pelastaa heidät.. Monesti tulee itkukin, ja saatan ääneenkin käeskeä jotain tunkeutujaa häipymään :D Onneksi en olekkaan ainut! :)

      Poista
  17. Kauheeta, luin tätä ihan järkyttyneenä. Onneks ei käynyt pahemmin, vaikka varmasti säikäytti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä, ja nyt tuo sohva ja kaikki kiipeily aiheuttaa sydämentykytyksiä. Jos lapset on yhdessä sohvalla, ite on ihan haukkana vieressä ettei vaan ala mennä pyörimiseks ja hyörimiseks ja sitten riehumiseks. Eihän sitä voi kuitenkaan lasten toimintaa älyttömästi rajoittaa, mutta mutta.. Hankala on. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä, onneksi <3

      Poista
  18. Hui kamala! Itselläni ei ole lapsia (oon tosiaan 17 vielä itsekin) joten en osaa edes kuvitella millainen kauhu tuollainen tilanne on äidin ja lapsen välillä!
    Kamala kun tulee pahaolo ja itku ohan vain ajatuksesta..

    Tsemppiä teille! <3

    VastaaPoista
  19. Pääsi itku tätä lukiessa. Oma lapsi ollut vilkas jo pienestä pitäen, 5kuisena lähti liikkeelle. 1vuotiaana sitten hurjaa vauhtia kiipesi sohvalle ja sieltä tömähti päälleen lattialle. Itki jonkin aikaa ja sitten rauhoittui. Parin päivän päästä huomasin että alkoi katsoa kieroon ja lopulta katsoi kummallakin silmällä pahasti kieroon. Siitä alkoi ravaaminen magneettikuvissa ja silmälääkärissä ja vaikka missä.. Lopulta meni kieroon katsominen ohi ja syyksi todettiin putoamisen jälkeinen trauma, aivokuvatkin oli luojan kiitos normaalit. Kyllä saa pelätä varsinkin vilkkaan lapsen kanssa kun aina sattuu ja tapahtuu :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauheeta! No tuossa on kyllä ollut ahdistava tilanne :( Mikä pelko että kaikki ei ole sittenkään kunnossa.. Hui kamala. Onneksi kaikki kävi kuitenkin sitten parhain päin eikä mitään pahempaa löytynyt. Mutta todellakin säikäyttää tuollainen!

      Poista
  20. Hyi kamalaa! Itse pelkään päivittäin omien lasten kohdalla milloin sattuu ja pahasti. Toisiksi nuorin lapsista on 1.5vuotias ja todellakin minun silmäterä, johtuen siitä että ainut tyttö. Tottakai muutkin ovat tärkeitä ja rakkaita. Mutta vahdin neitiä kuin hai ihmistä..sohvalla kun rakastaa riehua ja kiipeily jokapaikkaan... varmasti aivan kaoottinen tilanne! Koin aikoinaan esikoisen ollessa 8kk myös jotain kamalaa! Laitoin hänet nukkumaan sänkyyni ja vuoron ympäriltä ettei pääse putoamaan ja tottakai keskelle sänkyä. Hän kun ei ryöminyt vielä ollenkaa taikka muutenkaan liikkunut(alkoi kävelemään aikasempaa ja jätti ryömimisen ja konttaamisen kokonaan pois) joten uskalsin jättää nukkumaan. Kuulin kun poika heräsi ja äänteli, sillä sekuntilla kun avasin makuuhuoneen oven kuului jysäys ja aivan sydäntä riipivä vauvan huuto! Menin aivan paniikkiin sillä sekunnilla...Kyseessä esikoinen ja olin itse 18vee (lapsi)...ampasin salamana sisään, lasta ei näy sängyllä...missä hitossa se on..kävelen toiselle puolelle huonetta nään pojan mahalleen lattialla, itkien, huutaen...nostan sen syliini vaikka tiesin etten saisi juurikin mahdollisen niskavamman takia..veritipat jotka putoilivat lattialle tiuhaan tahtiin saivat minut niin paniikkiin etten muista mitä tein. Mieheni ja parhaan ystäväni mukaan kävelin hysteerisenä poika tiukasti sylissä ympäri kämppää itkien ja itkien...Mieheni soitti äidilleni joka hoitoalalla töissä että tule tänne. Sen jälkeen soitti apua joka ei sitten tullut kun niin lyhyt matka sairaalaan..ja lapsi kuitenkin tajuissaan. Kaverini yritti rauhoitella minua..Mieheni oli ottamassa poikaa syliinsä että saisi rauhoitettua hänet jotta minäkin rauhoittuisin....en kuulemma antanut vaan menin istumaan kiikkustooliin ja keinutin itseäni ja poikaa. Äiti tuli ja matka ensiapuun alkoi. Itse en pystynyt lähtemään koska kaikki oli minun syytä. .Minä jätin hänet sängylle...Minä olin liian hidas menemään hakemaan poikaa sängystä...syyllisten itseäni koko ajan ja edelleenkin. Ja poika on nyt 4 vuotias... Odotin tuolloin jo meidän toisiksi vanhinta poikaa ja se stressin määrä ja kaikki vaikutti niin paljon että lapseni joka oli kohdussa sai lievän hapenpuutteen joka vaikutti hänen aivoihin. Nyt kehitys on viivästynyt, käytöshäiriöitä, epileptisiä oireita ja adhdta. ..
    Olenko huono äiti?? Koska jätin hänet sinne...en pystynyt lähtemään ensiapuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hui, tuo on kyllä ollu todella pelottava tilanne myös! Ihan kamalaa kun lapsille sattuu. Se oma pelko on niin suuri. Ja helposti siinä alkaa itseään syyllistää, ihan aiheettakin.

      Poista
  21. Hui!! Onneksi selvisitte säikähdyksellä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta! Pieni Hippiäinen kyllä säikäytti <3

      Poista
  22. http://yougogirl2014.blogspot.fi/2015/05/apua-se-ei-hengita.html?showComment=1432099648080#c914461397190035498 Juuri kirjoitin samasta! Kamala hetki äidille.Toivottavasti teille ei tule uudestaan ! :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa sun jutun, ai kauheeta! Vaikka tavallaan toki parempi tietää että on suvussa, osaa varautua, mutta silti.. Onpa kyllä melkosta :/

      Poista

Kiitos kommentistasi!