Pitkän elämän jälkeen jää muistot



Helmikuussa pohdin, kuinka selittää kuolema 3-vuotiaalle. Mun ukki oli juuri kuollut ja halusin kertoa Nöppöselle aiheesta. Hautajaisten jälkeen kirjoitin tämän varsinaisen muistelun ukista.

Mun muistoissa ukki on mökillä verstaallaan rakentelemassa milloin mitäkin. Aina samoissa mökkivaatteissa. Tutkin hänen työkalujaan ja ihmettelin vääntyneitä nauloja, joita ukki oli ottanut talteen suoristaakseen jälleen käyttökelpoiseksi. Ukki puuhaili aina omiaan ja rakensi vaikka mitä. Jos ei kesällä mökillä, niin kotonaan kellarissa, jossa hänellä oli suuret tilat puu- ja metallitöiden tekemiseen. Työkaluja joka lähtöön, kaikki tarkasti omilla paikoillaan. 

Ukki teki minulle puusta barbien huonekaluja: työpöydän, ruokapöydän ja tuolit, sängyn ja kirjahyllyn. Mummi ompeli sänkyyn patjan ja petivaatteet. Ukki myös korjasi rikki menneet lelut, kiinnitti irronneet barbien päät tai jalat paikoilleen.

Ukki oli isoveljeni lapsuuden sankari. Hän suunnitteli ja rakensi mun isin kanssa veljelleni puumajan mökille. He katkaisivat valtavan kuusen ja puumaja tuli siihen rungon päälle, noin parin metrin korkeuteen. Lopusta puusta tehtiin paksut lankut, joista saatiin iso pöytä grillipaikan viereen. Se puumaja oli (tai on) niin hieno, oikeasti ylhäällä puussa ja ikkunaan sai köysitikkaat kiinni (mikä oli lapsena siisteintä ikinä).  Minulle rakennettiin leikkimökki puumajan viereen. Siellä puuhailin kesäpäivät ja laitoin mummin ja ukin silloisen kissan nuken kehtoon (ukin tekemä, luonnollisesti) nukkumaan. 

Ukki teki myöhemmin myös lasista ikkunakoristeita tiffany-tekniikalla. Kun muutin pois kotoa, sain ukin tekemän suojelusenkelin ensimmäiseen omaan asuntoon ikkunaan roikkumaan. Ukki oli taiteellinen ja musikaalinen, hän hurmasi aikanaan mummini mandoliinin soitolla.

Ukki teki aina, siis aina, aamupalan kun olin heillä yötä lapsena. Aamupala oli aina samanlaisella soikealla muovilautasella samassa kohdassa keittiön tasolla. Lautasella oli joka kerta ainakin ”suolakalaleipä” (eli ukin itse graavaamaa lohta leivällä) ja valmiiksi kuorittu mandariini, kauniisti kukan muotoiseksi aseteltuna. Kaakaojauhot oli laitettu valmiiksi mukiin, ja siellä siihen sai sokeriakin sekaan. Samalla tavalla oli ukki laittanut omille lapsilleen aamupalat valmiiksi joka aamu, kun he vielä asuivat kotona. Perinne jatkui minun ja veljeni kohdalla. 

Ukki rakasti matkustelua. Hän osti romuauton, kunnosti sen ja ajoi Roomaan. Hänen Marokosta tuomansa kamelinnahkalaukku on meillä eteisen hyllyssä koristeena. Hän teki mummin kanssa kaksi parin kuukauden matkaa Amerikkaan, länsi- ja itärannikolle. He kävivät samoilla reissuilla tsekkaamassa myös mm. Havaijin, Niagaran putoukset, Bahaman saaret ja Love Boat –risteilyn Karibialla. Espanjassa hän asui mummin kanssa viisi talvea asuntovaunussa.

Ukki oli sellainen pellepeloton, niin taitava käsistään että osasi mitä vain. Kaiken pystyi korjaamaan ja hyödyntämään, mitään ei heitetty pois. Jos ei ollut työkalua, jota olisi tarvinnut, hän keksi ensin työkalun ja rakensi sen sitten. Jos ei ollut sopivaa ruuvia, hän teki sellaisen itse. Hän oli kiinnostunut kaikista sähkövempaimista ja katsoi yleensä kahta telkkaria yhtä aikaa, eri kanavilta. Ja luki vielä kirjaa samalla.

Ukki eli lähes 90-vuotiaaksi. Ensitreffeistä mummini kanssa tuli kuluneeksi kuukautta vaille 60 vuotta. Paljon hän ehti nähdä ja kokea. Varmasti myös nauttia elämästä. Hän teki ahkerasti töitä elämänsä ja osoitti välittämisensä teoilla enemmin kuin sanoilla. Muistopuheissa toistuivat samat teemat: ahkera, uskomaton keksijä, tunnollinen, hyvä mies, hyvä isä. En voi kuin todeta saman. 

Hautajaisissa soitin pianolla ja lauloin Täällä Pohjantähden alla (Nöppönen on sen jälkeen useasti pyytänyt minua laulamaan ”tähdenpohjan alla”). Kappaleen sanat tuntuivat sopivan tilanteeseen: ”Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden”. Alastomina tänne synnytään ja alastomina täältä lähdetään. Se elämä siinä välissä pitäisi elää täysillä ja nauttien. Luulen, että ukki teki juuri niin. Nyt ei enää sairaudet paina, nyt hän saa levätä. Ja elää muistoissamme.




8 kommenttia

  1. Olipa koskettava kirjoitus. Ihania muistoja on sinulla ukistasi <3 itse en ole kerennyt tavata ukkejani, molemmat mummonikin kuolivat 16 vuotta sitten, heistä on sitten pieniä ihania muistoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Onneksi mummoistasi on muistoja ja olet ehtinyt heidät tuntea :)

      Poista
  2. Kauniisti kirjoitettu! <3 mullakaan ei kerinnyt tulla kovin paljon muistoja omista isoisistä. Tai oikeastaan vain toisen muistan, kun toinen kuoli jo minun ollessa alle kahden vuoden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      No ei varmaan kyllä muista tosiaan sitten. Mun toinen isoisä on kuollut jo 70-luvulla, joten häntä en tosiaankaan ole tavannut. Muut isovanhemmat ovat eläneet kyllä pitkään ja yksi siis vielä voimissaan :)

      Poista
  3. Kaunis ja koskettava kirjoitus! <3 <3 Ihana olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Sinäkin! Aina saat minut itkemään kauniilla teksteilläsi, jospa joskus näin päin :D

      Poista
  4. Kauniita sanoja!
    Munkin isoisän hautajaisissa soitettiin ja laulettiin "Täällä Pohjantähden alla", ja siitä asti se on ollut jollain hyvin melankolisella tavalla lohtubiisi (siis, öh, 13 vuoden ajan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Siinä kappaleessa on kyllä jotain lohtua. Ja jotenkin tykkään tästä suomalaisesta melankolisuudesta. Herkistää, ja varsinkin nyt kun siihen biisiin on suurempi tunnelataus ja muisto.

      Poista

Kiitos kommentistasi!