Kuka pelkää äitiä - minä



Tämän todella henkilökohtaisen tekstin kirjoitin vähän aikaa sitten, kun tunsin väsyväni jälleen arkeen. Jatkuvaa väninää ja kaikesta kitisemistä, joka alkaa aamulla ensimmäisenä (liian aikaisin luonnollisesti) jälleen kerran katkonaisen yön jälkeen. Mikään ei käy, mikään ei riitä, kaikkeen vastataan suoralla huudolla. Ja sama setti öisin. Huomasin olevani jatkuvasti ärtynyt ja kyllästynyt arkeen. Yöt olivat hanurista ja mun asenne niihin ei vaan enää (tai taaskaan) jaksanut pysyä ihmismäisenä. Kun esikoinen alkaa huutaa yöllä, Miehen ensireaktio on: ”Voi parkaa, mikähän sillä on?” Mun ensimmäinen ajatus on: ”Taas se huutaa, on se nyt jumalauta. Ja kohta uudestaan.” Enemmän väsymys onkin tuntunut henkisenä tympääntymisenä kuin fyysisenä jaksamisena. Toki olen väsynyt, olisihan se ihana joskus nukkua muutenkin kuin pätkissä neljättä vuotta, mutta toisaalta siihen on niin tottunut niin ettei muuta odotakaan. Henkisesti kuitenkin kyllästyttää tämä sama jatkuva taistelu joka jumalan päivä joka ikisestä asiasta. Kun asenne jo aamulla on elin otsassa, ei päivästä voi kovin hyvä tulla. 

Minua ahdistaa suunnattomasti tämä äitiyteni suurin häpeä: olen aggressiivinen ja minun on vaikea hallita negatiivisia tunteitani. Joskus olen ollut niin vihainen, että olen hakannut tyynyä raivoisasti (lapset eivät olleet paikalla). Joskus olen ollut pelottava vanhempi. Ja usein sanon (tai huudan) kamalia asioita sille maailman rakkaimmalle. Asioita, joiden tiedän jo siinä sanojen karatessa suustani olevan totaalisen väärin ja epäreiluja, jopa vahingoittavia. Ja silti sanon ne. Mikä minua vaivaa?



 
Huomaan kirjoittamisen olevan minulle terapiaa. Heti kun olin kirjoittanut tuon tekstin, oloni keveni huomattavasti. Vaikka en edes julkaissut sitä. Sain puhua ja minua kuunneltiin, minua ymmärrettiin ja kannustettiin. Kirjoitin pahan oloni pois ja tietoisesti keskityin olemaan positiivinen. Ja tiedättekö, nyt onkin ollut paljon paremmat fiilikset ja mieliala. Nöppönen ei ole huutanut niin paljon öisin ja olen nukkunut vähän paremmin. Hän ei ole aamulla heti aloittanut huutoa korvan juuressa (koska vieressä on joka tapauksessa aamulla jossain vaiheessa nukkumassa) vaan on nukkunut vähän pidempään ja herännyt paremmalla mielellä. Mikä johtaa siihen, että päivälläkään ei ole tarvinnut niin väsyneenä taistella aivan yhtä paljon kuin ennen ja illallakaan ei ole mulla mennyt hermot. Joten yökin on sujunut taas paremmin, kun minä en raivoa iltapuuhien ja sänkyynpalauttelun aikaan Nöppöselle tooodella levollisia unia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Asiat eivät voi muuttua jos niitä ei tunnusta eikä niistä puhu. Ei riitä, että analysoin käyttäytymistäni ja tiedän tekeväni väärin. Pitää myös osata muuttaa sitä käytöstä ja ajatusmalleja. Tämän julkaisu pelottaa minua, koska eihän tällaista saisi ääneen sanoa. Saati kirjoittaa netissä, jossa sen voi kuka tahansa lukea. Tämä on väärin ja hävettävää. Mutta sitten toisaalta, jos joku yksikin ihminen saa tästä vertaistukea omiin mustiin ajatuksiinsa, olen iloinen jakamisesta. Jos näistäkin synkistä tunteista puhuttaisiin enemmän ääneen, ne eivät ehkä olisi enää niin piiloteltuja ja ihmiset eivät olisi niin yksin ajatustensa kanssa. Mene ja tiedä. Mutta tässä minun häpeälliset tunnustukseni.


****************************


En ole kovin mukava ihminen ja äiti, kun vedetään äärirajoilla. Kun pienikin kitinä (ja trust me, pieneen kitinään se ei ikinä jää) katkaisee kamelin selän ja sisältäni paljastuu jotain synkkää. Se on ihan kamalaa huomata, miten pahasti voi sanoa sille kaikkein rakkaimmalle. Miten kylmästi häntä voi kohdella. Miten paskan yön jälkeen en pääse yli omasta kiukustani, vaan ärjyn heti aamusta ja suunnilleen paiskaan puurolautaset pöytään.  Miten tekisi mieli käydä käsiksi ja läimäyttää uhmakilaroivaan jälkikasvuun kunnioitusta. Niin, kunnioitusta. Sitäkö minä kaipaan ja vaadin lapselta? Miten epäreilua haluta sitä toisilta, kun en itsekään pysty edes sietämään itseäni. 

Peiliin on vaikea katsoa, kun verkkokalvoille on porautunut näkymä pelokkaasta Nöppösestä. Sillä pelokkaalta hän on joskus näyttänyt, ja se on erittäin kivuliasta myöntää edes itselleni. Mitä eroa siinä lopulta on, että lyökö oikeasti lasta vai retuuttaako kovakouraisesti jäähypenkille huutaen samalla itsekin kurkku suorana? Kumpi vahingoittaa lasta enemmän, tukkapölly vai äidin jäätävän kylmä käytös? Minä en lyö, mutta en todellakaan selviä tästä suosta kiitettävin tuloksin. Minä huudan, sanon pahasti, raahaan jäähypenkille, jätän huomiotta, jatkan vihanpitoa kauan, olen joskus varmasti fyysisesti uhkaavan oloinen. Minua pelottaa ajatella, miten paljon tämä aiheuttaa pitkäaikaisia, kenties elinikäisiä vaurioita lapsen henkiseen kehitykseen. Mutta silti, taas uudestaan, kuppi menee nurin ja sama toistuu. Vihaan silloin lastani, mutta eniten vihaan itseäni. Ja syy on yleensä vieläpä ihan mitätön, mutta tarpeeksi kaatamaan maailmani sillä hetkellä. On helvetin pelottavaa, kun tuntuu ettei itseään täysin hallitse. En olisi ikinä uskonut voivani olla aggressiivinen äiti. En ikinä. Mitä jos joskus? 

Valeäiti kirjoitti aiheesta otsikolla Hirviö sisälläni. Erittäin osuvasti otsikoitu muuten. Voin niin samaistua tuohon koko tekstiin, että ihan sattuu. Valeäidin noista ajoista on jo lähes kolme vuotta, mutta edelleen palaan tuohon tekstiin (jonka olen siis vuosia sitten löytänyt) jotain vertaistukea saadakseni. Tai lohduttautuakseni sillä, että on jollain muullakin (ollut) näin. ”Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.”  Helmikuussa Valeäiti kirjoitti paljon kommentteja keränneen postauksen Löisinko? ja itkin, ai jumalauta että itkin lukiessani sitä. Siinäkin on niin kiteytettynä mun pahimmat pelot ja suurimmat virheeni äitinä. Häpeä oman sietokyvyn kestämättömyydestä 3,5 vuotta jatkuneiden rikkonaisten öiden jälkeen ja totaalisen väärät keinot hermojen menettämisen käsittelyyn. Ei se väsymys mitään oikeuta, vanhemman pitäisi aina olla turvallinen. 

Tämä kaikki näyttää kirjoitettuna niin pahalta. Se kuulostaa pahalta. Se on paha. Mutta se on totta. Nyt on mennyt jo pitkän aikaa, etten ole kokenut niitä kaikista mustimpia tunteita ja ollut aggressiivinen. Ei ole kihelmöinyt kädessä, kun haluaisin läimäyttää. En ole riuhtonut Nöppöstä jäähypenkille. Niistä synkimmistä ajoista alkaa olla vuosi. Mutta huomaan, että alan olla taas uupuneempi tähän arkeen. Siihen jatkuvaan huutamiseen ja kaikesta raivoamiseen, niin yöllä kuin päivälläkin. Huomaan, että olen ollut kylmä Nöppöstä kohtaan ja todella vihainen vielä aamullakin surkean yön jälkeen. Yöheräämisten välissä en saa välttämättä tuntiin unta, ihan vaan koska vituttaa niin ettei veri kierrä. Suosin tahtomattani Hilppulaa, koska hän on nykyisin se helpompi (kuka olisi Mielensäpahoittajasta uskonut?) ja paremmin nukkuva lapsi.


Sitten tulee niitä hetkiä, kun muistan taas kuka olen. Huomaan, kuinka hieno ja rakas tyttö minulla onkaan. Kuinka kiitollinen hänestä saan olla. Tässä yhtenä päivänä Nöppönen oli päiväkodissa 15 minuuttia pidempään kuin normaalisti, koska minulla oli meno iltapäivällä. Kotiin päästyämme hän selitti innoissaan miten kivaa oli päiväkodissa, mutta että silti ”N__lla oli oikeesti ikävä äitiä”. Yleensä hänellä on ikävä vain isiä, ja vain isi kelpaa esim. syömään vieressä, pesemään hampaat ja viemään nukkumaan. (You name it, only dad can do it.) 

Kyyneleet tulivat silmiini halatessani lastani. Kaikesta huolimatta lapsen usko omaan vanhempaansa on niin käsittämättömän vankkumaton, että minun pitäisi olla sen arvoinen. 

Minä yritän, rakas. Minä todella yritän. Toivon että se riittää.




72 kommenttia

  1. Et ole yksin synkkine ajatuksinesi! Kuten jo sanoin tämä voisi olla suora lainaus myös oman pääni sisältä... Olet rohkea kun kirjoitat näin rehellisesti ja avoimesti, minua sinä ainakin autoit ja varmasti monta muutakin vanhempaa jonka tämä teksti tavoittaa!

    Muista myös se tärkein: kaiken paskan keskelläkin sitä silti rakastaa omia pieniään (ja pienet sinua) ja se riittää kertomaan että olet paras äiti <3

    Et ole yksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Se on lohdullista tietää, ettei ole yksin. Nämä tunteet on varmasti tuttuja monelle, mutta kun ei niistä voi noin vain avata keskustelua hiekkalaatikon reunalla. Pitäishän sitä itse pärjätä ja itsehän ne lapset on halunnu ym. Mutta sehän on ihan väärä ajatus! Ihme yhteiskunta tämäkin kun aina pitäis yksin selviytyä kaikesta.

      <3

      Poista
  2. Rohkea ja hieno postaus! Et varmasti oo yksin näiden ajatusten kanssa. On hienoa kun uskaltaa puhua synkemmistäkin ajatuksista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääneen puhuminen jo huomattavasti auttaa asiaa :)

      Poista
  3. lähiömutsi.com :) facebookissa on myös ryhmiä, en muista nimiä mutta oisko ollu jotain temperamenttiset äidit tms. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin katsastaa fb-ryhmät, kiitos vinkistä! Lähiömutsi on tuttu, hänellä on kyllä sana hallussa ja ihanaa että uskaltaa myös ääneen puhua, vaikka on todella paljon suurempi yleisö kuin esim. minulla.

      Poista
  4. Minä luulen että jokainen äiti jossain vaiheessa käy näitä läpi. Minä ainakin sillon kun Aatami oli pieni ja oli remontti ja pieni väsymys. Useemman kerran teki uhmaava isompi lapsi viskata ikkunasta ulos tai paiskata seinään..ja liian usein tuli huudettua turhista asioista liian kovaa. Kolmannen tullessa kaikki oli rennompaa..ite oli ehkä rennompi? Ja armollisempi itelleen..ja tärkein varmasti se että löysin oman juttuni, sen mikä nollaa pään ja on vain minua varten ja josta saa voimavaroja arkeen. Toivottavasti kaikki löytäis sen oman voimavaransa. Tärkeä aihe mistä pitäis puhua enempi ja ääneen. Kiitos tästä <3 oot rohkea ja upea nainen ja äiti <3

    VastaaPoista
  5. Tällaisia postauksia ei kyllä usein blogeissa näe, ihanan rohkeeta! Mulla ei ole lapsia, mutta osittain nään itseni noiden tunteiden parissa. Varsinkin tiettyyn aikaan kuukaudesta saatan huutaa, purkaa ja itkeä miehelleni turhista asioista vain siksi, että mulla on jostain syystä paha olla. Enkä vaan pysty hillitsemään itseäni. Jälkeenpäin aina kaduttaa. Mitenhän sitä oppisi hillitsemään itseään ja tunteitaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se taitaa olla ikuinen opettelu temperamenttisen luonteen kanssa! Ja mullakin nämä pahimmat raivot on saanut aikaan nimenomaan lapsi, eikä edes se Mies vaikka toki hänellekin on tullut raivottua. Siinä on niin suuret tunteet mukana, sekä hyvässä että pahassa, että tietysti reagointi on aika voimakasta sitten. Opettelua opettelua! Ensimmäinen askel on tunnistaa heikot kohtansa, vain siten voi muuttua.

      Poista
  6. Hieno, hieno teksti. Sanoit paljon niitä asioita joita multa jäi sanomatta, mutta ah miten tunnistin! Siis just toi kunnioituksen puuttumisen raivo, jonka luulisi olevan jonkun raivokkaan diktaattorin piirre. Että kunnioita ylempääsi saatana. Ja sitten se kun ei pysty antamaan anteeksi vaan nimenomaan kihisee vitutuksesta nukkumisen sijaan. Puuh. Kaikki me näköjään ollaan tässä samassa suossa, juri tosiaan Lähiömutsikin aiheesta kirjoitti.

    Siis tsemppiä, tukea ja ammattilaisen neuvoja toivotan sullekin. Kiitos hienosta tekstistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle <3 Kuten jo sanoinkin niin sinä olet ollut mulle tosi inspiroiva ja voimaa antava vertaistuki (vaikket ole tiennyt mun olemassaolosta mitään näinä vuosina, ahhah :D).

      Poista
  7. Rohkea teksti. Ymmärrän turhautumistasi ja väsymystäsi. Se tunne kun yö toisensa jälkeen heräät jatkuvasti huutavan lapsen takia etkä tiiä mikä sillä on ja miten voisit auttaa, on niin turhauttavaa ja raskasta, niin henkisesti ku fyysisestikin. En voi toivoa ku paljon jaksamista ja voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan tarpeeks rankkaa kyllä teilläkin, paljon voimia ja jaksamista sinnekin <3

      Poista
  8. Toinen valvova äiti4. huhtikuuta 2015 klo 10.18

    Hieno asia, että tiedostat itse ärtymyksesi.Vielä hienompaa, että jaat kokemuksiasi muille ja että kirjoittaminen toimii rauhoittavasti. Muista pitää myös itsestäsi huolta ja pyrkiä varaamaan itsellesi aikaa vaikka lenkkeilylle tms..Jos miehesi olisi hetken lapsen kanssa? Olen kuullut, että kotiin voisi saada hoitoapua äidin ollessa liian väsynyt.Neuvolan kautta? Voimia paljon sinne ja muista että apua löytyy varmasti.Et jää yksin väsymyksesi ja kiukkuisuutesi kanssa. Hae mielummin apua ajoissa kuin liian myöhään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvolan kautta voi saada tosiaan perheapua, ja sitä meille tarjottiinkin viime keväänä. Mutta silloin olisin eniten kaivannut sitä, että saisin huutavan vauvan jonnekin, esikoinenhan oli päiväkodissa 10 pv/kk jolloin sain lepoa vain yhden lapsen kanssa. Mutta ongelma oli, että sitä vauvaa ei minnekään voinut hoitoon antaa (eipä kyllä hirveää ryntäystä ollut tarjoutumaankaan) kun hän oli niin uskomattoman eroahdistunut eikä kestänyt katsoakaan muita kuin minua. Vaativa vauva siis. Joten jos ei läheisille voi antaa hoitoon, miten voisin antaa tuntemattomalle perhetyöntekijälle? En pystynyt. Kotiapua olisi saanut myös esim. kevyen siivouksen ym. arkitouhujen muodossa mutta sitä taas en kokenut omakseni. Onneksi nyt on kuitenkin todella paljon parempi tilanne ja asiaa auttaa, että tiedostan väsymiseni ajoissa tällä kertaa. Vuosi sitten annoin itseni sulkeutua johonkin kuplaan, ei ollut hyvä juttu.

      Poista
  9. Voih, allekirjoitan noi tutut tunteet. Yleensä saa eniten hävetä itseään - ja ihmetellä, että miten voi olla se oma kunnioituksentarve niin iso! Niinä päivinä, kun mua ei kuuntele saati tottele kukaan (koira, mies, lapset) olen niin kireellä ja tekis mieli huutaa että "OON TEIDÄN POMO!". Noh, joskus oon huutanutkin, ei auttanut.
    On kiva, kun on tullut viime aikoina paljon näitä ulostuloja, tässä oli vielä uusi näkökulma ja kyllä tosi hyvin kuvailtu se aggressiivisuus väsymyksessä ja kuinka se syö empatian...
    Huomaa, kun katsoo omaa kirjoitusta aiheesta vuodelta 2013 (http://aitiaskans.blogspot.fi/2014/11/flashback-helppoa-kuin.html) ja vieläkin se sama vitutus nostaa päätään. Apua.
    (Onneksi, ONNEKSI, pääsääntöisesti vähän parempia päiviä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan se kun eniten saa hävetä itseään ja oma käytös on kaikista huonointa. Voittajafiilis todellakin. Ja tosiaan enpä tuota sun tekstiä tajunnutkaan tähän linkata vaikka senkin luin, todella yllättäen (not :D), itkien ja samaistuen. Onneksi on parempia päiviä nyt! Mutta se on kyllä totta että se paha olo nostaa hyyyvin helposti päätään jos palailee vanhempaan settiin. Ja mullakin tuntuu että kroppa reagoi tuohon yöhuutamiseen jännittymällä heti valmiusasemaan: onko kyseessä normihuutoja vai tunnin kestävä demoniraivo? Keho muistaa ne paskat ajat parempinakin aikoina ja tuntuu että menee johonkin kuplaan.

      Poista
  10. Minä tulin surulliseksi kirjoituksestasi. Itsekin äitinä tiedän että helppoa ei ole mutta että jos oma lapsi joutuu pelkäämään. Toivottavasti se on teidän perheessä jo mennyttä mutta jos ei ole haethan apua itsellesi? Lapsen käytöksen takana on syy ja pieni ei välttämättä voi itseään hillitä. Me aikuiset voimme. Kaikkea hyvää teidän perheeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole bloginpitäjä, mutta tuttuja tunteita ja kokemuksia. Olen joskus huutanut lapsille, että menevät pois, koska muuten satutan heitä.

      Apua on haettu, pyydetty, vaadittu, mutta ei sitä saa. On lastensuojelun asiakkuus ja vielä lastenpsykiatrian asiakkuus. Kaikki vaan pyörittelevät päätään, kun eivät keksi, mikä auttaisi.

      Poista
    2. Ensimmäiselle Anonyymille: Minäkin tulin surulliseksi kun kirjoitin tämän. Minä olen surullinen tästä. Mutta uskon että on vain hyväksi tunnustaa tosiasiat, eihän tilanne muuten voi muuttua. Ja se onkin muuttunut, onneksi. Itsensä hillitseminen on ollut yllättävän vaikeaa, vaikka aikuinen onkin. Kuten kirjoitinkin, en olisi ikinä uskonut voivani tuntea näin. Ennen kuin olin siinä hajoamispisteessä. Olen kuitenkin käsitellyt asiaa paljon, mikä on auttanut.

      Poista
    3. Toiselle Anonyymille: Kylläpä kuulostaa kurjalta tuo tilanne! Että ihan todella apua ei saa vaikka sitä selvästi tarvitsee ja pyytää. Se on niin väärin, että ihmisen pitäisi itse osata vaatia kohtuuttoman paljon apua tilanteessa, jossa on niin totaalisen poikki. Eikä se vaatiminenkaan sitten välttämättä riitä. Meidän kunnassa on kyllä meille tarjottu neuvolan kautta perheapua ja muutakin, olen käsitellyt tunteitani ja saanut keskusteluapua. No eihän mullekaan ole ratkaisuja voitu antaa, tai keksitty mikä on esikoisen yöhuutamisen takana, mutta keskustelu ja purkaminen on osaltaan auttanut kyllä. Voi kun toivoisin sinulle paljon paljon tukea ja apua! Voimia raskaaseen tilanteeseen. Toivon että saat tarvitsemaasi apua. Tiedä ainakin, ettet ole yksin tunteinesi. Ja todella hienosti olet ainakin osannut tunnistaa tunteesi ja suojella lapsia. Iso halaus sinulle <3

      Poista
  11. Aivan mahtava kirjoitus. Itselleni tulee myös uhmakiukkujen ja kitinän keskellä joku pimeä hetki ja järki häviää. Siinä saattaa tiuskaista pienelle ja korottaa ääntä. Ja voi että miten pahalle se jälkeenpäin tuntuu. Olen nyt itse tietoisesti pyrkinyt vähän rentoutumaan ja mieskin on kehottanut olemaan stressaamatta. Tuntuu että arki on alkanut olla suorittamista, kaikesta on suoriuduttava mallikelpoisesti. Ei saa olla sotkua ja ruuan on oltava tasan viideltä valmista. Elo-syyskuussa syntyy toinen lapsi, olen jo ilmoittanut miehelle ja mummoille etten aio potea huonoa omatuntoa jos en täysimetä enkä imetä ensimmäistä vuotta niinkuin esikoista, koska tiedän etten ehkä vaan jaksaisi... Kaikkea hyvää teille ja todella mahtava kirjoitus. Kiitos siitä ❤ .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että olet tietoisesti opetellut löysäämään. Se on askel oikeaan suuntaan ja huippua, että valmistaudut jo tulevaan koitokseen kahden lapsen kanssa henkisesti. Todellakaan ei kannata potea huonoa omatuntoa esim. imetyksestä tai kodin siisteydestä tai ruuan valmistamisesta oman jaksamisen hinnalla. Ne ovat kuitenkin kohtuullisen merkityksettömiä asioita kun katsoo kokonaisuutta. Toivon sinulle paljon jaksamista ja tsemppiä! <3

      Poista
  12. <3 Eipä ollut kyyneleet kaukana! Voin niin samaistua, meillä asustaa hieman reilu 2v uhmis joka alkoi nukkumaan paremmin vasta hieman reilu 1,5v:nä.. On ollut aika paljon siis noita väsyneitä päiviä ja on edelleen aina välilä.. :/

    VastaaPoista
  13. Rohkea kirjoitus! Ihanaa että kirjoitit tästä! Nimittäin todella tuttuja tuntemuksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista kuulla muidenkin kokemuksia, vertaistuki todella on voimaa! Ei pitäisi tuomita aina niin herkästi, vaan yrittää ymmärtää ja tarjota tsemppejä. Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  14. Luin tekstin ja ihmettelen: siitä syystä että nykyään anteeksi nyt vaan todella moni uikuttaa tästä samasta asiasta. Miksi tekee lapsia jos ei jaksa niitä hoitaa. Toiset ei saa lapsia vaikka haluisivat, jotkut makaa itse sairaalassa ikävöimässä omia lapsiaan , joillain on kehitysvammaisia erittäin vaativia lapsia lopun ikäänsä ja sitten joku valittaa "rikkinäisistä öistä"..... kannattaa panostaa voimavarat vaikka siihen mitä kai mieskin ihmettelee "mikä sillä on" "miksi se itkee" .... vastaus voi olla "ei syytä" mutta lapset nyt on sellaisia. Väsyä saa, tunnustaakin sen saa mutta turha siitä on valittaa :-) tsemppiä ja jaksuja. Nim.suurperheen äiti ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parasta onkin tietenkin tää muiden lyttääminen ja itsensä jalustalle nostaminen. Ainiin ja "muilla menee huonommin, älä sinä valita"-kortin käyttäminen! :D Valittaa saa ja pitääkin, puhua ääneen just sitä mitä haluaa ja saada helpotusta oloonsa.

      Poista
    2. Aina ei vaan voi tietää etukäteen kuinka paljon jaksaa ja miten oikeesti toi vuosien väsymys vaikuttaa suhun. MÄ en oli skoskaan ryhtynyt tähän jos olisin tiennyt kuinka hajalle tää välvominen mut saa. Mut näillä mennään ja yritetään parhaamme. Se on onnelllinen joka kestää enemmän ja pystyy kontrolliin myös väsyneenä. Itse en aina pysty, apua onneksi saatu mutta silti on välillä todella vaikeita päiviä. Se että toisilla menee vielää huonommin ei paljon auta siinä kohtaa kun tuntuu et mä en ite enää kestä hetkeäkään.

      Poista
    3. Ensimmäiselle anonyymille: Tottakai jollain menee aina huonommin. En ole muuta väittänytkään. Ei tässä tekstissä siitä ollut kyse. Tässä halusin avata synkkiä ajatuksiani, koska varmasti en ole ainut joka "uikuttaa" tästä samasta asiasta. Kyllä, vaikka olisi lapsensa halunnutkin. Nämä tunteet ovat monille vanhemmille tuttuja, mutta niistä ei uskalleta puhua juurikin sinunkaltaistesi tuomitsijoiden pelossa. Tämä yhteiskunta painottaa yksin selviämistä, mikä ei ole missään määrin luonnollista. Tähänkin kommenttiboksiin on tullut useita tsemppaavia ja vertaistuellisia kommentteja, kiittäviä kommentteja ja tuttuja tunteita tunnustavia. Se kertoo mielestäni, että tämä on aihe josta olisi hyvä puhua ilman syyllistämisen ja tuomitsemisen pelkoa. Usko pois, kyllä se vanhempi joka näin tuntee osaa kyllä syyllistää itseänsä ihan tarpeeksi ilman lyttäämistä ulkopuolelta. Hienoa että itse jaksat hyvin suurperheen äitinä etkä koe tarvetta valittaa. Kaikki ihmiset ja tilanteet eivät ole kuitenkaan samanlaisia, eikö?

      Toinen Anonyymi: Nimenomaan. Tottakai aina jollain menee huonommin! Minullakin voisi mennä paljon huonommin, jos olisin vaikka yksinhuoltaja tms. Ei se silti mielestäni poista oikeutta purkaa pahaa oloaan kirjoittamalla tärkeästä aiheesta antaen vertaistukea jollekin muulle. Kiitos kommentistasi!

      Kolmas Anonyymi: Toivon sinulle paljon tsemppiä ja jaksamista! Niiiin totta mitä kirjoitit. Tietoisuus siitä että jollain on vielä huonommin ei auta siinä kohtaa kun on itse aivan loppu. Ei siinä ajattele mitään kun on jossain omassa kuplassaan. Kiitos kommentistasi ja voimia! <3

      Poista
    4. Jos ei ole vaativaa lasta niin ei tiedä mistä tässä edes puhutaan! nykyään vaativa lapsi-määritelmä tiedostetaan jo neuvolassakin paremmin mutta helppo se on sellaisen vetää tuo "aina jollain on huonommin"-kortti esiin.

      Itselläni on kaksi vaativaa, voimakasta eroahdistusta potevaa lasta joille kelpaa pienenkin hädän hetkellä ainoastaan äiti. Muuten huudetaan niin kauan kurkku suorana että taju lähtee, oli yö tai päivä. Hoitajia ei ole oikein tarjolla tälle pienemmälle kun hoitaminen on yhtä taistelua ja hyssyttämistä, nopeaa ennakointia ja äärimmäistä varovaisuutta että sujuisi edes hetken. Toki taustalla mm. ainakin maitoallergia ja valtavat mahakivut. Esikoisella kireä kielijänne aikanaan mikä teki syömisestä lähes mahdotonta (nykyään onneksi koko ajan helpompi ja erittäin fiksu/pikkuvanha lapsi ikäisekseen mikä helpottaa elämää kun kommunikointi sujuu niin täydellisesti).

      Ihmisten on helppo tuomita toisten väsymys jos itse on saanut nukkua tai on paljon hoitajia käytettävissä. Äidit jotla joutuvat pärjäämään paljon yksin, ovat niitä jotka väsyvät eikä apujakaan ole oikein saatavilla..

      Poista
  15. Hyvin rohkea kirjoitus, ihanaa että sait tästä helpotusta! Hyvin tuttuja tuntemuksia täälläkin <3

    VastaaPoista
  16. Älä välitä niistä, jotka eivät ymmärrä. Pahinta on lyödä lyötyä, eikä sitä hymynaamat tai sydämet perässä pelasta. Kukaan ei tiedä etukäteen, millaista lasten kanssa on ja mitkä ne omat voimavarat on. Hae rohkeasti apua, sitä on saatavilla. Hyvä, ettet patoa tunteitasi. Halauksia!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Sun blogista kyllä olen myös saanut paljon voimaa, onneksi sinä viisas nainen jaat ajatuksiasi! <3

      Poista
  17. Et ole yksin. Kiitos hienosta tekstistä, toi suurta helpotusta itselleni, sanoit juuri ne asiat joita en itse uskalla sanoa ääneen. Kiitis ja jaksamisumia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tämä oli juuri se syy, miksi uskalsin painaa "julkaise"-nappia. Uskoin tästä olevan apua jollekin muulle, kuten tämän tunnustaminen auttoi toki itseänikin. Asioista pitäisi pystyä puhumaan ilman pelkoa tuomitsemisesta! Se ei auta yhtään tilanteessa, jossa vanhempi itse syyllistää itsensä varmasti eniten. Jaksamista sinnekin <3

      Poista
  18. Mahtava teksti, niin rehellinen! Tuttuja tuntemuksia myös täällä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon ylle vastasinkin, että tämä oli juuri se syy miksi uskalsin julkaista näin henkilökohtaisen tekstin: joku toinen voi saada tästä voimaa. Emme ole yksin, siitä pitäisi vain uskaltaa puhua!

      Poista
  19. Et ole yksin! Todella tuttuja tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti sait tästä vertaistukea ja lohtua, ettet sinäkään ole yksin <3

      Poista
  20. Hienoa, että kirjoitat aiheesta avoimesti! Itku tuli kun luin tekstiäsi, samoja tunteita kokeneena tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen luonteeltani todella temperamenttinen ja omia tunteenpurkauksia on välillä vaikea hallita. Lapselle raivoamisen jälkeen on aina syyllinen olo kun hän on kuitenkin se ketä eniten maailmassa rakastaa ja haluaisi suojella! Tsemppiä teidän arkeen, kyllä se on uuvuttavaa muillakin, moni ei vain sitä myönnä tai osaa pukea sanoiksi! Toivon, että kirjoituksesi antaa tukea monelle, eikä tosiaan lyötäisi lyötyä. Aurinkoista pääsiäistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos. Tuo onkin juuri se ristiriita: lastaan rakastaa eniten ja häntä haluaa suojella, myös minulta itseltäni. Siksi on hyvä tunnustaa omat heikkoutensa, jotta niitä voi vahvistaa. Minäkin toivon että tästä joku saa tukea ja voimaa, ja tuntuu että niin on käynytkin! Niin lohdullista tietää, ettei ole yksin. Aurinkoista kevättä ja kiitos <3

      Poista
  21. Teksti olisi voinut olla melkeimpä täysin omasta näppäimistöstäni lähtöisin! Et siis todella ole yksin, ja helpottavaa huomata että minäkään en ole yksin! Kiitos kiitos kiitos! Jospa tästä saisi taas voimaa huomiseen päivään ja pyrkiä siihen että koittaisi pitää pinnan hieman pidempään aina ehjänä eikä turhia rähjäisi, siitä kun tulee kaikille niin paha mieli..

    T. Nepi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Juuri tämän takia uskalsin julkaista: joku muu voi saada tästä voimaa ja lohtua, ettei ole yksin. Näistä asioista pitäisi uskaltaa puhua! Voimia ja jaksamista sinullekin ja tsemppiä pinnan pidentämiseen! Asian myöntäminen on askel oikeaan suuntaan. <3

      Poista
  22. Joku oli kommentoinut valittamisesta. Tietysti on tärkeää kertoa tunteista. Valittaminen on hieman eri asia. Valittaminen on harvemmin rakentavaa ja energiaa lisäävää. Vaikka on äiti niin tarvitseeko elämän olla niin vakavaa, sääntöjen mukaan menevää? Asioita voi hoitaa monella tavalla 'oikein'. Elämä ei ole niin vakavaa vaan asenne tosiaankin ratkaisee. Asiat on raskaita,jos niitä ajattelee raskaina. Terveisin äiti 4kk +2v5kk lasten

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei ole aina niin vakavaa, joskus se on.

      Poista
  23. Mikään koskaan ei olisi voinut etukäteen valmistaa minua niihin tunteisiin, joita oma lapsi minussa herätti. Kuvittelin tietäneeni mihin olin ryhtynyt - minulla ja pikkusisaruksillani oli ikäeroa yli 15 vuotta ja olin innolla osallistunut heidän hoitamiseensa aivan alusta alkaen. Luulin tietäneeni rakkaudesta jotakin. Luulin tietäväni, kuinka joskus saattaa tuskastua kiukkuitkuun. En tiennyt mitään. Rakkaus lapseen on intensiivistä, melkein käsinkosketetavaa, kaikennielevää. Mutta suurin yllätys oli, että samalla intensiteetillä tunsin vihaa lastani kohtaan. Että olen niin raivoissani, että pelkään itsekin. Että fyysinen väkivalta väreilee ilmassa. Enkä ollut edes erityisen väsynyt yhden hyväunisen lapsen kanssa. Onnekseni ympärilläni oli äitiystäviä, joiden kanssa saatoin puhua. Tästä puhuminen ei ole valitusta eikä myöskään huonolla äitiydellä rehvastelua. Se on yksi puoli äitiydessä, josta vain on vaiettu ja sen aiheuttamassa häpeässä on ryvetty monta mustaa yön tuntia. Hyvä kirjoitus! Aina on huonoja päiviä ja sitten on hyviä hetkiä, joiden siivin liitää taas monta huonoa päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua miten hieno kommentti! Tässä kyllä niiiiin kiteytit kaiken. Kiitos tästä <3 Todella vertaistuellista. Eikä niitä tunteita ole tosiaankaan voinut mitenkään tietää ennen kuin ne kokee. Hyvässä ja pahassa. Ja se siinä onkin, kun asioista ei uskalleta puhua niin sitten niissä synkissä mietteissä pyöritään yöllä ja ruoskitaan itseään. Koska "eihän nyt kukaan muu ole näin paska". Onneksi sinulla on äitiystäviä joiden kanssa saat puhua, se on mieletön rikkaus. Kiitos <3

      Poista
  24. Kiitos rehellisyydestäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen, että uskalsin julkaista tämän tekstin. Ihan mieletöntä, miten paljon tsemppaavia ja vertaistuellisia kommentteja olen saanut! Kiitos sinullekin kommentistasi <3

      Poista
  25. Kirjoitin jo kommentin mutta taisi hävitä jonnekin kun möhläsin tabletin kanssa.. No uudestaan: Kirjoituksesi oli äärimmäisen tärkeä hyvin tärkeästä aiheesta, kiitos suuresti siitä! Itse tunnen samanmoisia tunteita ajoittain kun arki kahden (toinen hyvin temperamenttinen ja uhmaiässä, toisella monenmoista erityisyyttä diagnooseilla) lapsen kanssa on todella väsyttävää ja haastavaa. Itkennyt olen useita kertoja kun olo on riittämätön, "huono äiti"- fiilis ja tunne ettei kertakaikkiaan jaksa. Taas toisina hetkinä jälleen tuntee sen valtavan rakkauden omia lapsiaan kohtaan ja se tunne auttaa ainakin itseäni kestämään niitä huonojakin tunteita ja päiviä paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo tunteet ovat varmasti niiiin tuttuja monille vanhemmille! Pitäisikin uskaltaa puhua niistä eikä yrittää selviytyä yksin väsymyksensä kanssa. Meitä on muitakin, emme ole yksin. Se on lohdullista tietää. Ja ihan totta, se valtava rakkaus kyllä kantaa <3 Kiitos kommentistasi ja paljon paljon voimia sinne! Riittämättömyyttä itketään täälläkin, mutta on ihana tietää muidenkin läpikäyvän samoja fiiliksiä ja saada vertaistukea <3

      Poista
  26. Upea ja rehellinen teksti! Yritin lukea tätä puhelimellani julkaisupäivänä mutta netti ei toiminut ja sitten unohdin!
    Kurjaa että sinulla on tuollaisia tuntemuksia. Toivon sinulle voimia! <3 Et ole yksin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sen olen nyt ainakin huomannut että yksin en ole, niin lohdullista! Kiitos <3

      Poista
  27. Kiitos tästä kirjoituksesta. Se on tärkeä ja monelle varmasti myös silmiä avaava. Et todellakaan ole yksin ajatustesi kanssa.

    Minulla on takana samanlainen ajanjakso. Kahden pienen lapsen kanssa voi muutenkin olla välillä aika hermoja raastavaa, mutta oma kokemukseni oli, että väsymys teki kaikesta vielä tuhat kertaa raskaampaa. Mulla meni aikoinaan yli kolme vuotta aika totaalisessa sumussa, kun perheeseen tuli vauva, jolla oli ensin koliikki ja päälle vuosi kausien hurjat yöheräilyt ja paljon sairastamisia. Samaan aikaan esikoinen eli kovaa uhmavaihetta, ja olin myös tuolloin ison osan ajasta yksin lasten kanssa. Kyllä siinä aika tummien tunteiden parissa liikuttiin. Tunnistan paljon sun kirjoituksesta.

    Minua itseäni on etenkin jälkeenpäin lohduttanut kaiken syyllisyyden kanssa rämpiessäni ajatus siitä, että en ihmisenä ja äitinä oikeasti ole mikään hirviö, vaan olosuhteet yksinkertaisesti ovat joskus olleet aika kohtuuttomat. Pitkään jatkuva rankka väsymys muuttaa ihmistä ja saa aikaan tosi kurjia asioita. Siksi olisikin niin älyttömän tärkeää, ettei kukaan vanhempi pääsisi väsymään liikaa. Tietty määrä univelkaa toki kuuluu etenkin vauva-aikaan. Mutta jossain vaiheessa jokaisen pitäisi saada myös unta ja lepoa. Ihminen voi sairastua väsymyksestä. Pahasti. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Vuosia kestävä katkonainen uni on vakava terveysriski ja suuri riski koko perheen hyvinvoinnille.

    Noista lapsille hermostumisen syistä kirjoittelin vuosi sitten omassa blogissanikin. ( http://www.lily.fi/blogit/karuselli/tunnustuksia ) Silloin elin vielä kuopuksemme yöheräilykauden viimeisiä aikoja ja olin aika vereslihalla syyllisyydentuntojeni kanssa. Nyt kun perheessä on nukuttu jo pitkään melko hyvin, olen itsekin aivan eri ihminen. It get's better!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos avautumisesta! Aivan ihanan tsemppaavia ja vertaistuellisia kommentteja olen saanut kyllä. Kävin myös lukemassa tuon sinun postauksen ja tunnistin minäkin siitä itseni. Hyvä tietää että yksin ei ole ja joskus helpottaa <3

      Poista
  28. Kolmen laosen äitinä olen käynyt tyon kaiken läpi. Esikoista odottaessani luulin osaavani, ymmärtäväni ja jaksavani kaiken. Niin ei ei todellakaan käynyt. Esikoinen oli vaativa vauva. Huomasin inhoavani imetystä ja rukiverkostoa ei ollut. Vauva valvottti elämänsä esinäiser 2v ympäri vuorokauden.... yritä siinä sitten olla rakastava ja kärsivällinen äiti. En pystynyt siihenkään..silti , nyt jo 10v esikoiseni on mitä fiksuin, hauskoin, ymmärtäväisin ja onnellinen lapsi. Kahdesta nuorimmaisesta puhumattakaan. Vaikka he ovay oman osansa saaneet tempperamentistani ja väsymyksestäni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tämä antoi minulle toivoa. Ehkä minunkin kolmevuotiaani voi olla tasapainoinen ja onnellinen elämässään, vaikka nämä vuodet ovatkin rankkoja kaikin puolin. Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  29. Voi että, olipa lohdullista ja tavallaan myös surullista lukea tämmöistä. Moni samoja asioita pohtiva saa varmasti tästä ja kommenteista voimaa <3 Uskon että jokaisella on oma "pimeä puolensa", joka tulee esiin ahdistavissa ja/tai stressaavissa ja painostavissa tilanteissa. Itselläkin välillä vastaavaa, joka on purkautunut Tommiin ja sitten miettii, että miten sitä voi rakkaalleen sanoa niin pahasti. Luulen että tärkeintä onkin sitten puhua asia jälkikäteen, jolloin se ei jää vaivaamaan miksi toinen sanoi niin, kun todennäköisesti sitä ei ole tarkoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, jos ei puhu asioista niin kaikki kasaantuu isoksi möykyksi ja sitten se on sellainen mörkö. Siksikin tuntuu että tästäkin olisi hyvä voida puhua niin sitten se ahdistus ei kasvaisi ja voisi ymmärtää vähän itseäänkin. Ja ihanaa että tähän tuli niin paljon tsemppaavia kommentteja ja sellaista "niin meilläkin, kiitos tästä" -henkistä vertaistukea. Emme ole yksin ja asioista puhuminen auttaa aina. Sitä kun jäsentelee ne omat ajatuksensa ja niitä analysoi niin kyllä se vaan helpottaa, kuin myös muiden tuki. Kiitos kommentistasi Maria <3

      Poista
  30. Taitaa olla jo viides kerta kun kävin lukemassa tämän sinun kirjoituksen, lienee siis reilua jo kommentoida (jostain syystä oon niin huono kommentoimaan, yritän parantaa tapani)...hieno kirjoitus, tai asia ei hieno ole, mutta se miten siitä kirjoitit. Ihailen suuresti avoimuuttasi, siksi tähän blogiin kai jäin ihan heti koukkuun. Mutta asiaan, minäkin olen käynyt samoja tunteita läpi valitettavan usein. Tässä talvella kun yöt meni pääasiassa valvoessa ja tuntui että elämä on pelkkää kotona lasten kanssa taistelua olin kyllä niin pohjalla. Pimeä puoli minussa tuli esiin liian usein. Tuntui kauhealta kokea vihan tunteita omia lapsiaan kohtaan. Huusin usein lapsilleni ja miehelleni. Pahimman romahtamiseni aikana lukitsin itseni kylpyhuoneeseen seinää hakkaamaan. En olisi koskaan uskonut että tähän äitiyteen voi liittyä näin suuri tunteiden kirjo. Miten voi niin palavasti rakastaa ja miten välillä voi tulla niin synkkiä tuntemuksia. Opettelua tämä on varmasti aina, aina tulee jotain uutta. Nyt onneksi on taas helpompi olla, pieni pätkä töissä miehen isäkuukauden aikana antoi lisävoimia jatkaa taas kotona lasten kanssa. Kiitos tästä kirjoituksesta, se antoi paljon. Olet ihan huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä niin suoraan mun fiilikset, todellakin. Kiitos kommentistasi! Kyllä se vaan on helpottavaa kuulla muidenkin kokemuksia. En ole ainoa joka on lukkiutunut kylppäriin itkemään/hakkaamaan seiniä! Kyllä se asian tunnustaminen vaan auttaa jo paljon. Ja onneksi on teilläkin jo helpompaa! Sieltä pimeydestäkin voi onneksi päästä kiipeämään.

      Mulle tuli ihan hirveen hyvä mieli kun luin tämän kommentin, siis apua kiitos <3 Ja just tätä toivoin, että siitä joku sais jotain tukea. Ihana kuulla <3

      Poista
  31. Vau.... Olen viimeiset neljä vuotta ihan aikuisten oikeasti ja rehellisesti kuvitellut olevani ainoa äiti, joka käy läpi samaa kuin sinä; rakastaa ja vihaa. Huutaa. Satuttaa monilla eri tavoilla vaikkei haluakaan. Katuu ja itkee. Ja aloittaa taas kerran kierroksen alusta.
    En ole uskaltanut puhua asiasta kenenkään kanssa, sillä olen pelännyt ystävieni suhtautumisen muuttuvan, olen jopa joskus pelännyt että lapseni viedään minulta pois. Olen ollut asian kanssa yksin neljä vuotta, ja luettuani kirjoituksesi sekä sen lukuisat vertaustuelliset kommentit, tajusin etten olekaan epänormaali. Toki tämä ei oikeuta huutamaan lapselle, sanomaan rumasti, retuuttamaan käsivarresta. Päivä päivältä, ihan oikeasti, taistelen selvitäkseni kriisitilanne kerrallaan malttia menettämättä. Hyviä päiviä on paljon, paljon enemmän kuin huonoja, onneksi.
    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, sen ansiosta sain uskoa itseeni ja omaan äitiyteeni. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin kiitos kommentistasi! <3 On se vaan mahtavaa, että joku oikeasti saa tästä vertaistukea ja lohtua ja vielä vaivautuu kirjoittamaan kommentin (joka varmasti purkaa myös omaa pahaa mieltä). Huikeita ihmisiä ruudun toisella puolella!

      Ymmärrän fiiliksesi niin täysin. Just se, kun joka kerta vihaa ja pelkää itseään ja päättää että tämä oli viimeinen kerta kun olen ilkeä lapselleni. Ja kohta se on sama homma taas. Uskomattoman vaikeaa päästä yli siitä. Eikä tämä todellakaan ole sellainen aihe, jonka avaisi kahvipöydässä kenen tahansa hyvänpäiväntutun kanssa.

      Minäkin ahdistelin tämän kanssa yksin, ennen kuin uskalsin lopulta avata suuni. Tätäkään tekstiä en ole kirjoittanut silloin, kun olin oikeasti synkkä. Siitä ajasta en paljon mitään muista ja silloin jos olisin kirjoittanut, olisi saattanut tulla aika paljon pahempaa settiä. Mutta onneksi löysin tuon Valeäidin Hirviö sisälläni -postauksen, ja myöhemmin toki tuon Löisinkö?. Niistä sain ihan mieletöntä vertaistukea ja apua pään sisäiseen kamppailuun. Sinulla on ollut raskaat neljä vuotta miettiä asioita yksin! Auttaa niin paljon, kun saa puhuttua (vaikka vain anonyymisti) ja joku kuuntelee tuomitsematta. Minäkin pelkäsin, että miten paljon uskallan esim. neuvolassa kertoa, tehdäänkö heti lastensuojeluilmoitus? Mutta onneksi olen uskaltanut, se on auttanut ihan mielettömästi (siis kauan ennen kuin kirjoitin tästä blogiin).

      Et todellakaan ole epänormaali, kuten en minäkään, ja kuten noista kommenteistakin huomaa niin nämä tunteet on varmasti yleisempiä kuin luullaan (koska niistä ei saa puhua). Ja kuten sanoit, se ei oikeuta väärää käytöstä, mutta hei: me ollaan ihmisiä. Muutosta ei voi tapahtua, jos sitä ei tunnusta.

      Toivon todella, että sulla tilanne helpottaa <3 Itse luin nyt sun kommentin myötä piiiitkästä aikaa tämän postaukseni ja tiedätkö, tuntui melkein vieraalta! En enää tunnista itseäni tuosta ahdistuneesta ajasta. Olen voimissani. Toivotan sulle ihan mielettömästi tsemppiä ja uskoa omaan äitiyteesi, olet varmasti paras äiti lapsillesi <3

      Kiitos kommentistasi ja voimia <3

      Poista
  32. Hei, itsellä on ollut samanlaisia fiiliksiä kun lapset oli pienempiä ja vieläkin välillä ketuttaa niin ettei tosiaan se verikään meinaa kiertää päässä.
    Itse olen yrittänyt olla armollinen itselleni ja mikä tärkeintä pyytää anteeksi lapsilta kun itsellä on hitsannut yli. Halaan ja pyydän anteeksi ja juttelemme asiasta.
    Ja ennen sitä puristelen tyynyä ja manailen jne jne.
    Varsinkin illalla viimeistään sovitaan kaikki sen päivän huudot ja tappelut, ei nukkumaan vihaisena..( Vielä kun muistaisi saman parisuhteessa..)

    Ja vieläkin muistan sen hetken hammaslääkärin pihassa kun sain puhuttua ei-ikinä-öitä-nukkuvasta kaksivuotiaasta unikoulun hoitajalle, joka ymmärsi ja kuunteli ja antoi konkreettisia pieniä ohjeitä, joilla pääsimme eteenpäin. Siihen asti neuvolassa oli vain todettu joka kerta.."sellaista se on..jotkut vauvat/lapset nyt vaan ei nuku.."
    Minä itkin sen puhelun jälkeen 15 minuuttia autossa, koska joku kuunteli ja ymmärsi.
    Ja vieläkin tämän kaksivuotiaan ollessa jo kuusivuotias, joka kerta neuvolassa muistutan että älkää nyt saamari sanoko kenellekkään noin.. Ei, se ei ole normaalia ja sitä voidaan helpottaa, eikä se tarkoita huudattamista.
    Ja vieläkin muistan sen väsyneen tunteen kun et saanut mitään tukea väymykseen.

    Kiitos siis kirjoituksesta

    Riepuli

    VastaaPoista
  33. Kiitos tästä kirjoituksesta Sinulle! Arvostan rohkeuttasi, painin myös tällä hetkellä oman huonommuuden tunteen kanssa kahden pikkulapsen haastavassa arjessa. Pala kurkussa luin tätä vaikean aamun jälkeen, joilloin on huudettu naama punaisena (uhmis ja äiti), itketty (uhmis ja äiti) ja oltu tuhmia vahingoittamalla arvokasta omaisuutta (uhmis). Huoh!

    t. juuri nyt erittäin väsynyt uhmaikäisen (2,5 v.) ja vauvan (7kk) äiti vailla turvaverkostoja

    VastaaPoista
  34. Kiitos tästä tekstistä, olisin hyvin voinut kirjoittaa tämän itse, niin samalta kuulostaa. Jokaisen kerran jälkeen kun olen menettänyt hermoni ja karjunut lapselleni , vannon ettei enää ikinä. Silti tulee aina se seuraava kerta. Kunpa oppisin hoitamaan nämä tilanteet paremmalla tavalla ettei tarvitsis inhota itseään ja potea syyllisyyttä joka on niin ahdistavaa.
    T. Huonosti nukkuvan 3-vuotiaan yh.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!