Kun äiti itkee



Välillä tuntuu, että minusta ei ole tähän. Etten jaksa sitä loputonta taisteluvalmiutta ja samoista asioista vääntämistä, huutoa päivin ja öin. 

Tällä viikolla maanantai oli todellakin maanantai. Piti ihan todella hengittää syvään, etten olisi paiskannut sitä puurolautasta seinään. Mieli teki. Paljon. Sillä kertaa sain kuitenkin hillittyä pahimman huudon kurkkuun ja menin parvekkeelle rauhoittumaan. Istuin lattialla ja itkin. Muutaman minuutin etäisyys auttoi kirkastamaan taas ajatukset, ja pystyin hoitamaan aamupalan loppuun raivostumatta. Mutta eipä ollut voittajafiilis ei, voin kertoa. Nöppönen kysyi: ”Mikä takia äiti itkee? Miks äitillä on punaiset silmät?” Niin. Siihen on vaikea vastata.

En tiedä olenko tavallista herkempi syttymään tai jotenkin erityisen temperamenttinen äiti, mutta luoja sentään miten tässä koetellaan. Asiaa ei varsinaisesti auta, että helvetillisen uhmaamisen lisäksi yöt ovat edelleen jatkuvaa ravaamistaja huutamista. Esikoinen oli viikonloppuna piiiiitkästä aikaa yökylässä, vitsit että oli rauhallista ja yö meni kuopuksen yhdellä pienellä ulinalla. Siis yksi herääminen! Yksi! Käsittämätön fiilis kun kersa ei vaadi jatkuvasti. Yhden yön puoliloma kostautui toki jo sunnuntai-iltana väsyneellä lapsella, yön raivoamisella ja maanantai-aamun kilaroinnilla. 

Oon niin kyllästynyt tähän jatkuvaan taisteluun. Tympääntynyt jatkuvaan vääntämiseen ja ärähtämiseen. Väsynyt ymmärtämään yöhuutajaa. Uupunut olemaan itse aina äkäinen.

Se ajoittainen väsyminen tähän arkeen varmaan osaltaan on aiheuttanut mulle omia kriisejä, joita tässä olen nyt pyöritellyt mielessä ja kiusannut itseäni. On muuten ollut seesteinen fiilis niin kotona kuin pään sisällä, not. Luonnollisesti odotin Miehen lukevan ajatuksia kertomatta hänelle mitään ahdistuksestani, loistoratkaisu aina. Sitten hermostuin, kun hän ei tajunnut puolikkaasta vihjauksesta mitään. Onneksi sain kuitenkin suuni auki esikoisen yökyläillessä (eli kun illan sai rauhassa saunoa eikä tarvinnut ravata unihuoneessa kesken lauseen). Nyt on kyllä niiltä osin miljoonasti parempi olo, kyllä se vaan puhuminen kannattaa. Mutta edelleen tämä suurin osa minusta, äitiys, saa itkemään spontaanisti sohvalla (tai siellä parvekkeella) ihan vaan koska. Kun on vaan niin.

Onneksi maanantain epätoivo ei enää eilen tuntunut niin pahalta. Nöppönen on nämä pari yötä nukkunut himpun paremmin, sillä on kyllä mieletön vaikutus siihen kummalla jalalla sängystä nouseekaan aamulla. Niin lapsi kuin vanhempi. Että ehkä se taas tästä, ennen seuraavaa kriisiä. Valoisampi mieli jo.

Tämä oli nyt jälleen tätä sydänveren vuodatusta, ei ole ollut paljon fiilistä hehkuttaa kotiarjen onnea (vaikka toki edelleen silti rakastan kotona oloa ja jatkan kansantalouden rasittamista). Blogi on ollut hiljainen, olen vain mietiskellyt pään sisällä. Ja onnekseni päässyt viettämään aikaa ystävien kanssa, ziisös mikä voimavara se onkaan terapoida. Tyttöjen illassa tai ihan kahden kesken. Kiitos, tiedätte kyllä. <3 



15 kommenttia

  1. Lyhyestä virsi kaunis:
    *nolottavan pitkä ja tiukka virtuaalinenhalaus*

    VastaaPoista
  2. Hurjasti tsemppiä, voimaa, virtaa, energiaa ja kaikkea ihanaa <3

    VastaaPoista
  3. Pitäisikö käyttää lääkärissä, ettei vaan allergiaa tms. ole? Vai onko ne jo tutkittu? Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole allergioita tutkittu, ei toisaalta tunnu sellaiselta. Joka yö ei ole huutoa, on vain heräämistä eikä yksin osata asettua. Ja viereen pitää päästä, mutta siinäkin saatetaan heräillä ja varmistella että on vieressä. On mietitty että olisiko Nöppönen vain todella läheisyydenkipeä öisin? Eikä osaa nukahtaa uudestaan yksin. Ja jos näkee esim. pahoja unia. En tiedä. Mutta ruokavalio on suunnilleen sama kuitenkin koko ajan, välillä on huutavampaa ja välillä rauhallisempaa. EEG on tutkittu vuosi sitten mutta siinä ei ollut mitään.
      Ja kiitos!

      Poista
  4. Osa ajatuksista, sanoista kuulostaa tutulta. Tuo loputon vääntäminen, kieltäminen jne. syö. Olet "orja" ja palvelet koko ajan muiden tarpeita.

    Itsellä tämä kesän lähestyminen ja se, että ulkona voi touhuta enemmän on hieman auttanut "masenteluun".

    Palaan syksyllä töihin ja nyt mietin miten *aska äiti olen ollut kun ei olla kauheesti askarreltu eikä tehty sitä ja tätä kun ollaan kotosalla oltu :(

    Iso tsemppihalaus minultakin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juurikin tuo että koko ajan joku vaatii jotain! Niin rasittavaa kun ei yölläkään se vaatiminen lopu noin isolta lapselta (vauva on toki asia erikseen). Ja kyllä, onneksi kesä tulee! Ja onneksi on äitiystäviä joille tilittää ja joilla on sitten samoja fiiliksiä jakaa, se on parasta.

      Varmasti tuntuu, että "olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä" kun on töihin palaamassa. Itsekin paniikkissa mietin että aloitankohan syksyllä koulua ja sitten tämä silloin jo neljän vuoden kotona olo loppuu. Miten sitä ehtii sitten tehdä enää mitään? Ai kauheeta kun ahdistaa. Kotona saattaa joskus pää räjähtää, mutta on se silti parasta. <3

      Kiitos!

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Onneksi on jo parempi mieli, ainakin ajoittain :D

      Poista
  6. Niiiiin tuttua, niin tuttua. Minä olen monet nenäliinapaketit itkenyt huonoa äitiyttä ja oman jaksamisen rajalla keikkumista. Sitä, että huudan lapsille, kiroilen ja pidän liian kovaa kiinni. Niitä ajatuksia, mitä pään sisällä pyörii kaameimpina aikoina. Äitiys on maailman vaikein ammatti. Tintti, mä olen täällä, ja mä lähetän sulle oikein isot virtuaalihalaukset <3 Ja toivon, että pääsen joskus oikeastikin halaamaan sinua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäpä se oli tiivistettynä niin hyvin minunkin fiilikset ja kipupisteet. Tuli ihan kyyneleet silmiin ja hirveen hyvä mieli kun luin tämän kommentin, kiitos miljoonasti <3 Ja toivon että nähhään, meillä ois varmaan paljon puhuttavaa :D <3

      Poista

Kiitos kommentistasi!