Mitä täällä on tapahtunut?


Kahden kuukauden hiljaisuuden aikana on tapahtunut paljon ja ei mitään. Olen itkenyt, turhautunut, suuttunut, nauranut, nauttinut, ollut vapaa, iloinen ja virkeä, väsynyt ja kiukkuinen. Same old, same old siis. Jotain olen oivaltanut, jostain olen varmempi, jostain entistäkin epävarmempi. Varmaan aika perussettiä muillekin. Luvassa nyt siis pitkällistä kälätystä ja kuulumisia.

Olen menettänyt viimeisen ja tärkeimmän isovanhempani.  Hänet, joka silitteli minut uneen lapsena yökyläillessä ja lauloi Oravan pesää. Joka paistoi aina lettuja, pelasi kanssasi korttia tuntikausia ja ompeli barbeilleni vaatteita. Vaikka aluksi uskottelin (itselleni) muuta, olen kuitenkin tässä hieman jälkijunassa alkanut käsittää tätä menetystä. Olen ajatellut paljon. Ja itkenyt, kun hänen kukkarostaan löytyi minun joskus lapsena kirjoittama kirje. Peilaan sitä suhdetta tietenkin myös omiin lapsiini ja heidän isovanhempiinsa, eli minun vanhempiini. Toivon todella, että nykyisenlainen yhteys säilyy heillä. Isovanhemmat ovat rikkaus.

Täytin 26 vuotta. Käsittämätöntä, edelleen olen mielessäni ajassa jossa minä olen 20 vuotta ja isoveljeni 25 vuotta. Ei tunnu aikuiselta. Lapsia on kaksi, kyllä, asuntolaina ja auto löytyy. Mutta ei ammattia, tunnetta siitä että osaisin puhua jostain muusta kuin yöunista, uhmakilareista ja välikausihaalareista. Keväällä hakiessa en päässyt sairaanhoitajaksi, nyt syksyn haussa on terveydenhoitaja. Saapa nähdä. Olin jo melko varma, että terkkari on se mun juttu. Mutta olen alkanut taas miettiä, että olenkohan sittenkin liian herkkä.



Synttäreideni kunniaksi saatiin lapset yökylään ja me päästiin Miehen kanssa kahdestaan syömään ja leffaan, sekä Miehen järjestämään erikoisyllätykseen. Yhtään en tiennyt mitä odottaa, kun sain tietää että yllätysäksön on room escape –peli. Mutta voi vitsit, olipa kyllä kivaa! Voin todellakin suositella. Ja voi minun ihania ystäviä, mulle järjestettiin yllätyssynttärit! Sinä iltana se lasten nukutus oli varsinaista sodankäyntiä ja mulla oli pinna katkennut jo kolmeentoista kertaan, kun Mies sitoi huivin silmilleni. Luulin saavani hierontaa (heh), mutta minut vaan tyrkättiin rappukäytävään, ohjattiin sokkona autoon ja siitä hivenen kompuroiden Maarian luokse. Ihanat tyypit olivat järkkäilleet tortillat ja suklaafonduet mansikka-britaa unohtamatta ja sain mahtavan yllätysillan. Kiitos vielä muruset. <3

Menetin sydämeni kissalle. Meillä oli pieni pentu viikon hoidossa ja sinä aikana tuli selväksi, että me tarvitaan kissa. Mies ei ole vielä ihan sisäistänyt tarvettamme. Vaikka selvä asia tämä on.



Järjestettiin Nosh-kutsut taas Äitilandiassa Helenan luona, oli kyllä kiva päivä. Herkkuja ja rentoa kälätystä, mikäs siinä. Seuraavat kutsut ovatkin jo ensi viikon perjantaina, tällä kertaa lapsettomat bileet fresitanmaisteluajatuksella. Jos kiinnostut tulemaan mukaan niin heitä viestillä joko minua tai Helenaa!

Lapset aloittivat harrastukset, isompi tanssin ja pienempi jumpan. Molemmat ovat innoissaan, kuopus huutelee: ”Joo, umppaa!” Itsekin aloitin jopa salielämän kesätauon (kröhöm) jälkeen. Tosin se salielämä kesti toistaiseksi kaksi viikkoa, että.. No huomenna aloitan, oikeasti! Tai maanantaina..

Mamma on reivannut useammankin kerran ja tanssia hetkuttanut ihan selkälihakset kipeiksi (tosiaan, voisi sitä salia ajatella). On ollut illanistumisia eri kokoonpanoilla, Helsingissäkin kävin pyörähtämässä savolaismuijjien reissulla ihan muuten vain (hotelliyö ja –aamupala!). Omaa aikaa olen siis tarvinnut ja todellakin saanut (ja muistaakohan joku sen mun heinäkuisen Kreikanmatkan, köh). Miehen kanssa ollaan myös vietetty enemmän aikaa yhdessä iltaisin, koska en ole istunut koneella bloggaamassa. Toisaalta liityin Äityleihin, joten sieltä olenkin sitten repinyt loputtomasti huumoria meemiketjuja selaamalla illat pitkät. Sisältöä elämään vai miten se oli?




Meidän kuopus, pieni Hippiäinen, täytti kaksi vuotta. Apua. <3 Hän on näin puolueettomasti todeten maailman paras kaksivuotias, ihana ja temperamenttinen tyyppi. Iso tyttö jo, aloitti kerhonkin ja on ollut siellä tosi reippaasti ihan itse. Sydän sulaa. Rakastan.

Ja se nukkuminen. Mun ainainen murhe ja ahdistus. Tiedostan tekeväni major mistaken tässä mainitessani tämän ääneen, mutta pakko sanoa silti varovaisen optimistisesti: menee paremmin. Iltaisin asettuminen on parantunut, yöhuudot ovat vähentyneet. Aamut alkavat laittoman aikaisin, mutta sentään kokonaisuus on silti helpottunut (edelleen on siis myös helvetillisiä hetkiä, mutta todellakin – on päästy siihen että ne on hetkiä!). Lapset saivat kerrossängyn, johon tottuminen oli alkuun t-u-s-k-a-a. Eipä sillä, oli ne illat ja yöt ennen sitäkin hanurista. Mutta nyt on mennyt vähän paremmin, vaikkakin tämän todetessani toki uhmaan kohtaloa sen verran että ensi yönä tulee joku ultimaattinen demoniraivari. Silti. Enhän nyt minä voisi kertoa kuulumisia ilman raportointia nukkumisesta, vai? :D

Jos joku jaksoi tänne asti lukea, niin sellaista meille kuuluu. Pitänee tosiaan alkaa kirjoittaa hivenen useammin, ziisös mikä romaani! Ja alankin, löysin kadonneen motivaationi. Se oli vain piilossa. Kuullaan ihanat!






12 kommenttia

  1. Hih <3 Jaksoin lukea romaanin alusta loppuun :D Ei tuottanut vaikeuksia lain!
    Kirjoitat niin mukaansa tempaavasti, ja kiva muutes että kirjoittelet jälleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä :D Ja kiva kuulla että joku on odotellut :)

      Poista
  2. Kerkesin tossa jo ihmetellä että oletko kokonaan lopettanut, hyvä ettet! Jatkoa odotellessa :)

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Tässä oli päiväkodin kuvaus, ne virallisetkin kuvat oli siis tosiaan tätä luokkaa kun tämä puhelinräpsy :'D

      Poista
  4. Ihanaa tätä on kaivattu ! :) kiva että motivaatio löytyi :)

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. No nyt löyty taas se into :) Ja vähänkö oon otettu ja yllättyny kun perään jo kyseltiin!

      Poista
  6. Mahtavaa kun aloit jälleen kirjoittamaan! Sinulla kiva tapa kirjoittaa, mukava oli lukea kuulumisia :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!